Paluu Maamerelle

Kirjastossa katse osui tutulta näyttävään kirjanselkään. Koska olen nähnyt Tehanua  kutsuttavan Maameren tarinoiden päätösosaksi, olen olettanut ettei Maamerelle palata kuin tutuin tarinoin. Vaan Le Guin onkin kirjoitellut peräti kaksi jatkoteosta ja Wikipedian mukaan myös novellikokoelmasta Pimeälipas ja muita tarinoita löytyy Maamerelle sijoittuvia tarinoita. Ilolla noukin mukaani Kertomuksia Maamereltä. Siinä on viisi erillistä tarinaa, jotka liittyvät tai ovat liittymättä edellisten osien päähenkilöihin.

Tapahtumapaikkana ovat tietysti Maameren erilaiset saaret. Jäljittäjä kertoo Roken velhosaaren alkuajoista. Tummaruusu ja Timantti on rakkaustarina. Maanytimet kertoo aiemmista tarinoista tutun velhon Ogionin nuoruudesta kun taas Yläsuolla tapahtuu Maameren tarinoiden aikaan. Sudenkorento vie takaisin Rokelle. Tutut hahmot ja paikat aiheuttavat tunnistamisen iloa.

Selkeimpänä teemana näissä tarinoissa ovat Le Guinille tyypillisesti miesten ja naisten väliset suhteet. Kun Roken alkuaikoina naiset jakavat tietonsa miesten kanssa, on tasapaino Sudenkorentoon mennessä keikahtanut niin, ettei Irian, nuori nainen, pääse Rokelle edes opiskelemaan. Mahti tunnistetaan kyllä naisissakin, mutta sitä ei vain pidetä arvokkaana. Tavalliset taikurit voivat mennä naimisiinkin, mutta velhojen mahtia seksi uhkaa. Rakkaustarinassa on rakastavaisten tehtävä valinta taikuuden ja rakkauden ja musiikin välillä. Kaikkea ei ehkä voi saada, mutta uskomukset musiikin ja rakkauden mahtia rapauttavasta vaikutuksesta ovat ehkä sittenkin vain uskomuksia.

Kun ensimmäisen kerran luin Maameren tarinoita, tuntui kieli raskaalta ja etäännyttävältä. Kun siihen tottui, tuntui se osaltaan luovan tarinoille ominaisen käytännöllisen mytologian tunnun. En tiedä onko suomentaja pysynyt samana koko sarjan ajan (tässä Kristiina Rikman). Erinomaista työtä suomennokset joka tapauksessa ovat.

Ursula K. Le Guin: Kertomuksia Maamereltä (WSOY, 2002)

The Echo

The Echo kertoo matkasta avaruuteen. Veljekset Mirakel ja Tomas ovat laittaneet kaiken älynsä ja markkinointikykynsä peliin rahoittaakseen onnistuneen matkan parikymmentä vuotta takaperin kadonneen Ishiguron jäljille. Mira ja Tomas kilpailevat keskenään ja päättävät pelaten siitäkin, kumpi pääsee avaruuteen ja kumpi jää maahan reissua valvomaan. Heidän tavoitteensa on päästä ”poikkeaman”, oudon mustan materian, äärelle, jota Ishigurokin on aikanaan lähtenyt tutkimaan.

Poikkeaman luona käy tietysti ilmi, että asia on monimutkaisempi kuin tieteilijäveljekset olisivat osanneet aavistaakaan. Siitä ei tiedetä mitään eikä sen käyttäytymistä pystytä ennustamaan. Veljeksiä ajaa kuitenkin pakkomielle saattaa tehtävä loppuun. Mira yrittää puutteellisilla sosiaalisilla taidoillaan johtaa ryhmää avaruudessa, Tomas taas pyrkii ohjailemaan sitä kaiuttimista käsin. Kaikenlaista odottamatonta tapahtuu ja lopulta vaarassa ovat paitsi veljesten välit myös koko miehistö.

Romaanin alku on verkkainen. Mira ja muu miehistö lähinnä tarkistelee laitteiden toimivuutta ja tarkkailee toistensa mielenterveyttä. Jatkuva vakuuttelu siitä kuinka mikään ei voi mennä pieleen, luo odotuksen häämöttävästä katastrofista. Kun se tulee, se on hyytävä. Loppuratkaisua osaa aavistella, muttei täysin arvaa. Alkuun hitaasti käynnistynyttä lukemista ei lopulta voi enää keskeyttää. The Echo on ihmisvetoinen scifitarina. Poikkeama on kiinnostava ja tekniikka esillä, mutta ne ovat vain sivuseikkoja miehistön joutuessa ratkomaan karmivia eettisiä ongelmia.

James Smythe: The Echo (HarperVoyager, 2014)

Sysipimeä

Studio-sarjan toisessa osassa Mari ja Lia jahtaavat Studion väen kanssa sarjamurhaajaa. Pahaenteisiä pelkkää mustaa ruutua näyttäviä videoita ladataan nettiin. Pian videoissa näkyy jo väkivaltaa ja ruumiita ilmaantuu Lontoon kaduille. Murhamysteeriin yhdistellään onnistuneesti ajankohtaista keskustelua mediasta ja somesta. Lukija siepataan jälleen seuraamaan jännittyneenä Studion puuhia. 

Tässä osassa päästään myös lähemmäs Maria ja tämän menneisyyttä. Myös Lia ja muu Studion väki lähentyvät toisiaan tapahtumien myötä. Sivujuonteena kulkee muita tarinoita. Radiojuontajan elämä romahtaa hänen jouduttuaan perättömien seksuaalista häirintää koskevien epäilyjen kohteeksi. Murhatutkinnan myötä taas edellisestä osasta tuttu poliisi Peter Gerrish kiinnostuu enenevässä määrin Lian puuhista. Jälleen nautinnollinen dekkari, joskin Studio edelleen tuntuu turhan kaikkivoipaiselta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (WSOY, 2012)

Runomaanantai: Paetkaa purret kevein purjein

Tartuin klassikkoon ja luin ensimmäisen Eeva-Liisa Mannerin kokoelmani. Paetkaa purret kevein purjein sijoittuu Mannerin runotuotannon loppupuolelle. Se velloo suureksi osaksi muistoissa, mutta on myös kantaaottava. Prologi ja ensimmäinen osa kertovat maailman painosta ja ainaisesta tappamisesta. Pitkä prologi ”Jos Yin Yuan palaisi” on palopuhe rauhan puolesta. Ei myöhemmin ole runoilijaa uskoa, kun hän väittää nyt tietävänsä, ettei nureaa ja oikeaa olekaan.

Liikutaan unissa ja muistoissa. Muistot uusivat ja uusivat. Unissa on lapsuuden metsän tuntu ja kaiut menneestä. Ne sekoittuvat unien outouteen.  Lapsuuden ikuinen hevonen vierailee unissa ja itkee antiikin sankarin kuolemaa. Se kuolee itse sillalla karmeana muistona

,kuin tajuntani olisi syöpynyt

tähän halkaistuun hetkeen, joka on kuin kuilu.

Manner kirjoittaa ikävästä, mutta myös onnesta. Hetki viivytään hiljaisuudessa, toisen odotuksessa, metsittyvän kylän autiudessa. Tunnelmat vievät mukanaan, mutta moni runo vaati useamman lukukerran. ”Metsä tulee huoneeseen” ja ”Tämä ei ole kylä” upottivat heti luokseen. ”Lapsuus, villikaura” vaati muutaman lukemisen. Upeasti Manner kuljettaa mukanaan myös pitkissä runoissa, kuten prologissa. Unitunnelmaan vei esimerkiksi ”Vähän viiniä. Vuode”

Vähän viiniä. Vuode. Ero päivien äänistä. Kaihdin.

Yö. Ajomies siirtyy ikkunan läntiseen reunaan.

Unen veräjä on auki, ja yhä keräytyvät

eläinten tyynet laumat tammien alle.

Runoissa on usein se kurjuus, että tuntee itsensä tyhmäksi avautumattomien kielikuvien ja kulttuuristen viittausten edessä. Manner viittailee Japaniin ja antiikin Kreikkaan, mutta onneksi maltillisesti. Vaikkei oma sivistystaso (joka tietysti vielä poikkeaa vuosikymmenten takaisista muotivirtauksista) riitäkään, ei se tässä kokoelmassa pilaa runojen tunnelmasta nauttimista. Ja mikä nautinto, kun jokin viittaus avautuu:

Kawabata

kylvää sanat lumeen

: ne hohtavat.

Näin valkaistaan pellava.

Eeva-Liisa Manner: Paetkaa purret kevein purjein (Tammi, 1971)

Talvihaasteen koonti

Kuva Ullan Luetut kirjat

Ullan Luetut kirjat järjesti talvihaasteen, jossa luettiin syksyisiä, jouluisia ja talvisia kirjoja. Tarkoituksena oli lukea kirjoja, joiden nimessä tai kansikuvassa oli jotakin aiheeseen viittaavaa.

Oma tavoitteeni oli lukea hyllystä pois kolme talviaiheista kirjaa. Aivan se ei onnistunut, sillä Lumilapsi ei ehtinyt lukuun. Omasta hyllystä luin Jään ja Lumen maan. Onneksi talvea on vielä jäljellä ja siis aikaa nautiskella talven taiasta. Kyllä vain, minä rakastan talvea.

Talven lisäksi rakastan aikarajoja. Ilman niitä en kai saisi koskaan mitään valmiiksi. Myös talvihaasteen suorittamisessa tuli hieman hoppu. Luin viidestä teoksesta neljä vasta helmikuussa. Vahingossa huomasin lukeneeni vielä kuudennenkin teoksen, jonka nimestä löytyi sana "talvi". Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa ei juuri talvessa liikkunut, mutta lisätäänpä se listaan, koska kyseessä on kuitenkin varsin mainio runoteos.

Luin haasteeseen seuraavat kirjat:

P.D. James: Syystanssiaiset
Terry Pratchett: Hogfather
Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kiitos talvi-iloa syventäneestä haasteesta!

Talven hallava hevonen

Tarina alkaa epämääräisellä uhan tunnulla. Pieni tyttö saa aikaan mahdottomuuksia ja joku tuijottaa sisään metsän rajasta. On paettava. Roni yrittää pitää tyttärensä turvassa joltakin tuntemattomalta. Seuraavaksi palataan ajassa taaksepäin, aikaan jolloin Roni oli teini ja hänen äitinsä rakastaja katosi. Aikahyppäyksin kerrotaan peräti viidestä sukupolvesta ja useammasta suvusta, kunnes lopulta päästään alkuun. Kierrokset lisääntyvät jokaisella hyppäyksellä ja juonikuvio kiemuroituu. Lopulta pitää jo aktiivisesti miettiä mitä sukua Aila olikaan Johannekselle.

Kerronta vetää ja tunnelma on tässä erityisen toimiva. Lähes kaikki henkilöt tulevat lähelle luonteenpiirteineen ja heikkouksineen. Myös kauhuelementit ovat toimivia. Oksat muodostavat pelottavia varjoja öisessä metsässä ja vintin ikkunassa näkyy hahmoja. Samalla kuolema on jatkuvasti läsnä – ja menneisyys, josta lopulta löytyy myös selitys monelle tapahtumalle.

Kokonaisuutena teos tuntuu kuitenkin hieman keskeneräiseltä. Kauhuelementtejä viljelevältä tarinalta ei ehkä voi odottaakaan loogista kokonaisuutta, mutta lopulta tuntui, etteivät ensimmäinen ja viimeinen osio aivan kohdanneet. Miksi Silja osasi piirtää soivan pianon ja mitä talven hallava hevonen yritti ryskiessään Ronin takapihalla? Tai sitten tällä lukijalla oli liian kiire ja tarinaan olisi syytä perehtyä uudemman kerran. Esikoisteos on kuitenkin lukemisen arvoinen ja paikoin sen verran jännittävä, että se tuli luettua päivänvalossa.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen (Gummerus, 2015)

Lumen maa

Lumen maa vie japanilaisiin vuoristomaisemiin. Nobel-voittajan teoksessa Shimamura matkaa kaupungista pieneen kylpyläkaupunkiin tapaamaan uudelleen Komakoa. Vuoristoon lähdetään nauttimaan syksyn väriloistosta ja korkeista hangista. Asetelmaa selitetään myös suomentajan selitysosassa teoksen lopussa. Kuumilla lähteillä kävivät kylpemässä vain miehet ja heille seuraa pitivät geishat. Komako kulkee juhlista toisiin, mutta palaa aina hotelliin tapaamaan Shimamuraa.

Shimamura on kaikkea hieman ulkopuolelta tarkasteleva joutilas nautiskelija. Komako taas kokee elämää vimmaisesti ja suurin tuntein. Kolmanneksi tärkeäksi hahmoksi nousee Yoko, joka kiinnostaa Shimamuraa vakavuutensa, kauniin äänensä ja lävistävän katseensa vuoksi. Hän ei kuitenkaan uhkaa Shimamuran tunteita Komakoa kohtaa. Komakon voi jättää taakseen kun taas halajaa palata kaupunkiin perheen luokse.

Tuntuu, että tältä lukijalta menee paljon ohi, kun paikalliset ja historialliset käyttäytymissäännöt eivät ole tuttuja. Vaatetuksen eri osat ja niiden värit tuntuvat merkityksellisiltä, mutta niiden merkitystä ei kykene kuin aavistelemaan. Kuitenkin henkilöt ovat tunnistettavissa, heidän tunteensa merkityksellisiä.

Lumen maa on kuva rakkaustarinasta. Rakkaustarina piirtyy lukijan eteen niukin sanoin, elämän herkkä monimutkaisuus asettuu näytille lakkakalusteiden ja paperiseinien keskelle. Kuvan kauneus ei tule suurista tunteista tai muodon puhtaudesta. Se syntyy siitä yksityiskohtaisesta kokemisesta, jolla henkilöt suhtautuvat tapahtumiin ja ympäristöön. Lumen maassa lukijakin pysähtyy kokemaan hetken kauneuden setripuiden noustessa hangesta ”taivasta kohti kukin selvästi omana itsenään.”

Yasunari Kawabata: Lumen maa (Tammi, 2012)