Living, Thinking, Looking

Siri Hustvedtin esseekokoelma on teos taiteen kokemisesta, muistista ja ihmisenä olemisesta. Tekstit on kerätty otsikon mukaisiin kolmeen osioon. Ensimmäisessä käsitellään esimerkiksi muistikuvia lapsuudesta ja migreeniä. Kirjoittajan oma kiinnostus neurologiaan näkyy tekstissä vilisevinä lääketieteen termeinä. Muistojen muuttumista selitetään sillä, missä ne aivoissa säilytetään ja kuinka ne muistista haetaan. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse tietää etuotsalohkon ominaisuuksia ymmärtääkseen tekstiä. Parhaimmillaan tunnistaa kokemuksen ja kiinnostuu sen syntymekanismista. Ajattelua ja kirjallisuutta kuvaavassa osiossa käsitellään esimerkiksi kirjailijan omaa tekstin tuottamista, hänen lempikirjailijoitaan ja kirjoittamista terapiana. Psykoanalyysi ja alitajunta ovat läsnä melkein kaikissa kirjoituksissa neurologian rinnalla.

Taiteen kokemisen osioon ”Looking” siirryttäessä on neurologia usein mukana sivuhuomautuksena siitä, ettei oikeastaan tiedetä miten. Hustvedt onnistuu yhdistämään oman kokemuksensa sekä kokemuksensa psykologian alalta tunnistettaviksi ilmiöiksi. Olikin kiinnostavaa käydä taidenäyttelyssä tämän teoksen jäljiltä. Munchin Kuutamoa katsellessa kokemus oli juuri sellainen, jota kuvataan jonkinlaiseksi tunnistamiseksi, muistoksi, joka pitäisi muistaa. Taiteen katsomisen osiossa oli myös Goyan töitä käsittelevä vaikuttava essee siitä, kuinka aina uudet taiteilijasukupolvet innoittuvat sellaisista synkistä töistä, kuin ”Saturnus syö poikansa”. Tälle ilmiölle ei tieteestä löydy selitystä.

Kokoelma on haastava, mutta lukemisen arvoinen. Aion vakaasti palauttaa sen kirjastoon aivan pian, ihan kohta. Ehkä kuitenkin etsin sieltä vielä sen yhden lainauksen ja suomennan vielä ihan pienen pätkän migreenistä kärsivälle ystävälle. Teos taitaisi kuulua omaan kirjahyllyyn.

Siri Hustvedt: Living, Thinking, Looking (Sceptre 2012)

Ihan kakaroita

Olen tuntemattoman äärellä. 1960- ja 70-lukujen New York herättää lähinnä epämääräisen mielikuvan Warholin säilykepurkeista. Siksipä Patti Smithin kirja elämästään tuossa ajassa on kiinnostava jo ajankuvansa puolesta. Ensimmäinen kesä suurkaupungissa asutaan puistossa, kunnes löytyy jokin huonosti palkattu homma ja avautuu mahdollisuus maksaa vuokraa. Toisille käy huonommin; Smith ja Mapplethorpekin ajautuvat hetkeksi asumaan nistien kansoittamaan asuntolaan. Vieraillaan toisen tiukan katolisessa kodissa ja kerrotaan, kuinka tuomitsevasti naapurusto suhtautui Smithiin tämän tultua raskaaksi avioliiton ulkopuolella.

On jännittävää, kuinka pitkälti Smith on omaelämäkerrallisen teoksensa rakentanut yhden henkilön ympärille. Hän jää itse muusaksi ja vierestä seuraajaksi, vaikka omakin ura taiteilijana ansaitsisi huomiota. Ratkaisu kertoo oleellisen kahden nuoren taiteilijan alun suhteesta. He innoittivat toinen toisiaan elämään taiteelle, ratkaisu, joka johti heidät kodittomiin aikoihin ja nälkään. He löytävät kuitenkin lopulta tiensä oikeisiin ravintoloihin, asuntoloihin ja Andy Warholin hoviin. Muita taiteilijanalkuja ja taidemaailman henkilöitä kuvataan runollisin sanankääntein ja toisaalta koko ajan on läsnä rahan puute, herkkien taiteilijasielujen karut kohtalot, huumeet ja toisaalta se, kuinka vaikeaa on saada arvostusta omalle työlleen.   

Teoksen aika on hieman poikkeava, sillä harvoin omaelämäkerrassa keskitytään näin täysin siihen, kun ei oltu vielä mitään. Mapplethorpe tarttuu kameraan vasta tarinan loppupuolella. Tarina keskittyykin niihin vuosiin, jolloin päähenkilöiden taiteilijaminuus muokkaantui. Muutos on läsnä koko ajan. Patti Smith muuttuu muusasta rock-laulajaksi ja Mapplethorpe löytää homoseksuaalisuutensa ja kiinnostuu muutenkin seksuaalisuuden raja-alueista, joista päätyy myöhemmin ottamaan kuuluisia kuviaan. Smithin taiteilijuus muotoutuu varsinaisen uraa tekevän taiteijijan, Mapplethorpen, kehityksen ohella.

Robert Mapplethorpen näyttely Kiasmassa ehti jo päättyä, ehdin sen kuitenkin käydä katsomassa. Kuvat ovat lähes liian täydellisiä. Sadomasokismi tuo sitä kuvaaviin teoksiin melkeinpä kaivattua terää. Rumuuden ja kauneuden yhdistelmä niissä on kiehtova. Toisaalta moni muotokuva tavoittaa jotakin taianomaista, aivan kuten Smith sanoo niin teoksessa kuin Kiasmassa videolta. Hänen mukaansa Mapplethopen ei tarvinnut ottaa lukuisia kuvia, sillä hän tunnisti oikean hetken tunnelman tai tunteen tallentamiseen. Seuraava projekti onkin sitten tutustua tarkemmin itse Smithin runouteen ja lyriikkaan.

Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala 2014)

Etelä-Konnevesi

Kansallispuistojen uusin tulokas, Rautalammin Etelä-Konnevesi, tarjoaa toistaiseksi vain yhden merkityn reitin. Se ohjaa Kalajavuorelle jyrkkää nousua ja kiertää kauniin lammen, jonka rannalla on myös laavu. Nousu on todella jyrkkä, mutta loivaksi mainostettu toinen rinne oli sekin varsin haastava laskeutua. 

Retkikaveri oli käynyt vuorella aiemminkin ja kertoi reitin kulkeneen vuosi sitten toista, oikeasti loivaa, rinnettä alas. Nyt emme kuitenkaan nähnyt kuin yhden vaihtoehdon, joka tosin ohjasi lampeen laskeutuvan korkean jyrkänteen reunan maisemi ja pudotusta ihastelemaan. Paluumatkalla löytyi kaikenlaista kuvattavaa ja ihasteltavaa synkästä ja tiheästä hämähäkinseitistä kirkkaana loistavaan punaiseen puolukanvarpuun. 

Reitti taisi olla muutaman kilometrin pituinen ja ehdottomasti kipuamisen arvoinen. Lyhyellä reitillä ei myöskään ollut tylsiä pitkiä taipaleita, vaan kulku oli kiinnostavaa ja haastavaa lähes koko matkalta. Autoa ei kyllä kannata jättää opasteiden mukaiseen paikkaan, sillä siitä on vielä pitkä matka tylsää hiekkatietä pitkin reitin alkupäähän. Kannattaa siis jatkaa vielä leirikeskuksen kohdalta oikeaan ja ajaa niin pitkälle kuin tietä riittää.

Koli

Saavuimme Kolille hieman kahdeksan jälkeen arkisena aamuna. Valitsimme Ukko-Kolille johtavan polun portaiden sijaan. Huipulla aamun hiljaisuus kruunasi aurinkoa säteilevän maiseman. Yhdellä huipuista istuskeli nuorukainen, muuten oli aivan rauhallista. 

Jatkoimme Paha-Kolille, jossa kalliot houkuttelivat hieman liian lähelle reunaa. Syyllisyyteni ei onneksi kuitenkaan päätynyt jumalten testiin, kuten aikoinaan saattoi käydä paikan toimiessa käräjäkivinä. Tästä pudotuksesta on tuskin yksikään syytetty selvinnyt. 

Akka-Kolin puolella maisemat laskeutuivat ja nousivat metsäisiä rinteitä ja jatkuivat loppumattomiin. Maisemat olivatkin Kolin anti, joskin myös pidempiä reittejä löytyisi kansallispuistosta tämän Huippujen kierroksen lisäksi. Ajattomat kalliot ja kaukaisuuteen venyvä avaruus herättivät rauhan tunteen, jollaisen olen Lapin eteläpuolella kokenut aiemmin vain Rapolan linnavuorella. 

Parkkipaikalle suunnatessa kävi selväksi, että käynti oli erinomaisesti ajoitettu; reittien lähtötasolle kuljettavasta hissistä purkautui ryhmä toisensa jälkeen.

Patvinsuon kansallispuistossa

Patvinsuon kansallispuistossa odotti Suomun kierto, 15 kilometrin rengasreitti, joka seurailee järven rantaa mäntykankaalla, Metsä oli melko kuiva loppukesän lämpöjakson jäljiltä. Tatteja kasvoi pitkin matkaa mutta ne olivat kuivuneita tai syötyjä. 

Suorien ja korkeiden honkien rivistöt jatkuivat loputtomiin, ja metsänpohjan sammalenvihreää täplitti kauniisti vaalea jäkälä. Pienet mörrimöykyt saattaisivat asua juuri tällaisessa metsässä. Ohikulkija oli nähnyt käärmeen läheisellä suolla. 

Suurimman vaikutuksen reitillä teki kuivan metsän hentoinen sienen ja paahteisen neulasen tuoksu sekä hiekkarannat. Järveä reunusti lähes koko matkalla hienon valkoisen hiekan peittämät paratiisirannat ja santa, jossa vielä näkyi varhaisempien kulkijoiden askeleet ja tassujen jäljet. 

Reitti oli melko tasainen, mutta auringon paahtaessa yhä lämpöisemmin maistui uintireissu reitin lopussa. Miellyttävä päiväretki.

Vieras kartanossa

Tohtori Faradayn saapuessa Hundreds Hallin kartanoon sijaistamaan Ayresin perheen lääkäriä, joutuu hän pettymään sen nykyiseen tilaan. Tohtori muistaa kartanon sen loiston päiviltä, siltä ajalta kun hän itse kymmenvuotiaana kihisi jännityksestä päästyään palvelusväen avustuksella kurkistamaan sen sisuksiin. Sotien jälkeisessä Britanniassa ei yläluokalle ole enää paikkaa eikä vanhoja tulonlähteitä voi uudessa yhteiskuntajärjestyksessä hyödyntää. Nyt kartanon huoneet suljetaan yksi toisensa perään, koska perheen rahat eivät riitä niiden korjaamiseen ja lämmittämiseen. Tohtorin vanha ihastus kartanoa kohtaan herää kuitenkin henkiin ja ulottuu myös sitä asuttavaan perheeseen.

Oudot äänet, itsekseen siirtyvät esineet ja kartanon tyttären lauhkean koiran yllättäen aggressiivinen käytös muuttavat alakuloisen alamäen kauhutarinaksi. Yksi kerrallaan perheen jäljellä olevat kolme jäsentä yritetään musertaa. Säilyy kuitenkin arvoituksena, mikä kartanon väkeä kiusaa. Tohtori saapuu paikalle ulkopuolisena, mutta päätyy lopulta osaksi karmeaa tarinaa. Hänestä tulee Ayresin perheen tuhon todistaja. Loppuun saakka tohtori yrittää selittää selittämätöntä ja sovittaa sitä tieteelliseen maailmankuvaansa.

Tartuin kirjaan hieman innottomasti, sillä pidin kirjailijan aiemmasta Yövartiosta kovin. Huomaan usein jännittäväni sitä, onko kirjailija todella voinut onnistua yhtä hienosti uudestaan. Tässä tapauksessa vastaus on myönteinen. Vieras kartanossa vie lukijan seuraamaan yhden perheen rappeutumista. Rakennus on yhtä huonossa kunnossa kuin sen asukitkin ja huomasin muutamaan otteeseen miettiväni, ovatko vaikeudet enemmän rakennuksessa asustelevan pahan vai lähes periksi antaneiden, vanhasta kiinni pitävien, asukkaiden aikaansaannosta.

Yhden aikakauden loppu tiivistyy rapistuvaan rakennukseen. Samalla luokkayhteiskunta elää edelleen kylässä, jossa tohtorin asiakaskunta suhtautuu epäillen lääkkeeseen sen keltaisen värin vuoksi ja suosii yläluokkaisempaa lääkäriä. Henkilöhahmot ovat pikemmin ymmärrettäviä kuin erityisen rakastettavia. Ihmisten käyttäytymisen oivaltava kuvaus onkin tarinan vahvuus. Samalla itse kartanon ja aikakauden kuvaus on onnistunutta ja nautittavaa. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, mutta kaappaa viimein mukaansa. Päädyin lukemaan selittämättömien sattumusten täyttämät luvut lopulta päivänvalossa…

Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammi, 2011)