Novellimaraton 17.12.

Aloittelen nyt Reader, why did I marry him? -blogin novellimaratonia, Tuntuupa hyvältä linnoittautua kirja- ja piparipinoin sänkyyn ilman sen kummempia velvotteita kuin jokusen novellin lukeminen. Piparit loppunevat ennen novelleja, jossakin välissä täytynee siis leipoa lisää. Maratoonaamisen keskeyttävät varmasti kaikenlaiset muutkin jouluun liittyvät mukavelvoitteet, kuten tuo piparinleivonta ja ostoksilla käynti. Ja illalla täytyy varmistaa, että Frodo pääsee jälleen tulena vellovien kivimassojen äärelle.

Valmistauduin maratooniin viikolla raahautu marssimalla työmatkan varrelle osuneeseen kirjastoon. Siellä hyllyjen välissä seisoskellessa jouduin toteamaan, että mieleen nousevia novellisteja oli vain kaksi: Munro ja Saunders. Jälkimmäinen odottelee vielä muuttolaatikossa uuteen kotiin pääsyä eikä Munro sillä hetkellä innostanut. Ruutuväsymyksen verhoamilla silmilläkin huomasin onneksi, että novellit oli erikseen merkitty, ilmeisesti ihan minua ajatellen (kiitos, kiitos!). Niinpä sain keräiltyä yllä olevan pinon, jota nyt sitten alan lukemaan. Piparit on jo syöty.

Aloitus kello 18:45

Ja kello 20:31 luettuna on yksi novelli neljästä kokoelmasta.

Joni Skiftesvikin Junankuorikello ehti jo hieman tylsistyttää, kunnes tarina keikahti lopussa hienosti. Novelissa Rekilä etsii kuolleen sotakaverinsa kelloa, joka ei koskaan päätynyt leskelle saakka.
Anni Nupposen Pahempi unia vie maailmaan, jossa ihmiset saalistavat heistä jalostettuja koneita. Sivutaan kysymystä unien tärkeydestä minuudelle.
Myös A.S. Byattin novellissa Olio metsässä mietitään sitä, kuinka todellisia unet voivatkaan olla. Ja miten ihminen pärjää, jos tapaakin jotain unenoikeaa ihan oikeasti? Kaksi evakkotyttöä lähtee metsään eikä koskaan palaa ennalleen.
Neljäntenä luin Chimamanda Ngozi Adichien Ykkössellin. Suosittu yliopisto-opettajan poika joutuu vankilaan ja pistämään omat arvonsa uuteen järjestykseen.

Mielenkiintoinen aloitus. Lukeminen jatkuu sunnuntain puolella.

Kello 11:35 on luettuna yksi Skiftesvik ja kolme Adichieta lisää. Gagarin lumessa (edit 17:30: se olikin Gagarin kinoksessa) yllätti iloisesti ensimmäisen tylsähkön novellin jälkeen. Adichien kohdalla kävi samoin, Eilen luettu Ykkösselli oli ihan kiinnostava, mutta tänään tuntuu, että jokainen luettu novelli on ollut edellistä parempi. Adichie tulee tänään varmaankin luettua kokonaan.

17:20 ja maraton on ohi, sillä nyt on lähdettävä jouluostoksille. Luin yhteensä 14 novellia, joista suurimmin iskivät A.S. Byattin Olio metsässä sekä Adichien Yksityisasia ja Se, mikä kuristi kurkkuasi. Novelleja tulee luettua todella vähän, vaikkei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Tämäkin lukuputki vei lyhyessä ajassa moneen tilanteeseen, paikkaan ja tunnelmaan. Onneksi novellihaaste jatkuu vielä pitkään ja muistuttelee lukemaan myös lyhyempää proosaa (joka vaikuttaisi monesti olevan tarkemmin ja pidemmälle ajateltua kuin romaanimittainen). Lisää näistä kokoelmista sitten, kun loputkin novellit on luettu.

Kokoelmat, joista novellit valikoituivat:
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2012)
A.S.Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012)
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa (WSOY, 2000)
Anni Nupponen; Joen jumala (Osuuskumma, 2014)

Unohtumaton Oblivia

The Swan Book sijoittuu dystooppiseen, luonnonkatastrofien piinaamaan, Australiaan.  Ihmiset lähtevät massoittain liikkeelle ja menettävät oman luontonsa. Heidän ajatusmallinsa eivät enää päde. He ovat pysyvästi vieraalla maalla ja koti muuttuu mahdottomaksi haaveeksi. Silti kaipuu omaan jää. Vihamielisessä maassa on vaikea selvitä, kun vastassa ovat niin ihmiset kuin tuntemattomat eläimet ja kasvit.

Ethyl(ene) Oblivia on menettänyt oman Maansa monella tapaa. Australian hallitus on ajanut aboriginaalit ahtaalle, sotilaiden hallitsemiin reservaatteihin. Jotkut aboriginaaleista on hyväksytty oikeanlaisiksi kansalaisiksi, kun taas toiset pitää itselleen vaarallisina sulkea pois. Oblivian maa on kuivuudesta kärsivää ja löyhkäävää suoaluetta. Tällä vanhalla rannikolla lojuu ruostuvia aluksia, joissa yhdestä Oblivia asuu Bella Donnan kanssa. Tämä on paennut vanhasta maailmasta ja juuttunut suolle, tyytynyt katselemaan mustien joutsenten parvia, vaikka haaveilee oman maailmansa valkeista enkeleistä. Bella Donna on vieraalla maalla ilman mahdollisuutta palata omaan tuhoutuneeseen Maahansa.

Oblivia menettää yhteisönsä, kun hän joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Bella Donna löytää hänet ja ottaa luokseen asumaan. Mykkä Ethyl on paennut mieleensä ja Bella Donna rakentaa hänen maailmansa uudestaan täyttämällä sen joutsenilla ja taruilla niistä. Joutsenet johdattavatkin Obliviaa läpi hänen elämänsä. Mustat joutsenet, jotka hänen laillaan etsivät loputtomiin uutta kotia. Lopullisesti Oblivian repäisee Maastaan irti Warren Finch, nousukiidossa oleva aboriginaalipoliitikko, joka vie tämän seisomaan rinnallaan tv-uutisiin, aina yhtä mykkänä.

Yllä oleva pitää (mielestäni) paikkansa. Näin voinee tarinasta sanoa. Tuntuu tärkeältä laittaa asioita itselleen tuttuun muottiin. Se ei kuitenkaan tee oikeutta teoksen syvyydelle. Tarinat valkoisista joutsenenkeleistä muuttuvat Maastaan irti revityn aboriginaalinaisen kodin etsintää johdattaviksi mustiksi joutsenlaumoiksi. Tällä matkalla valkoiset ovat Maata ymmärtämättömiä maailman tuhoajia. Sortaja tulee kuitenkin myös Finchistä, jolle suoreservaatin aboriginaalit ovat yhtä vieraita kuin valtaapitäville valkoisillekin. Sukupolvien mittainen sorto on pahoinvoinnin vyyhti. Se saa suon väen hylkäämään Oblivian. Hän kun pakenee ikivanhan puun onttoihin juuriin, esi-isäpuun, joka myöhemmin tuhotaan. Oblivia muistuttaa heitä paitsi omasta epäonnistumisestaan tytön suojelussa, myös puun katoamisesta, kipeästä katkosta omiin juuriin.

Itselleni tärkeintä kirjassa oli se, kuinka omastani poikkeava on sen taustalla oleva ajatusmaailma. Kuvaavaa lienee se, että vasta jossakin sadannen sivun paikkeilla aloin saada tarinasta kiinni. Sitten oli palattava alkuun ja luettava se, mitä alkuun en ymmärtänyt. Teoksessa sekoittuvat surutta kuvitelmat ja todellisuus, eikä ole mitenkään selvää, että kumpikaan olisi toista tärkeämpää. Oblivialle seuraa pitävät aaveet ovat hänelle taatusti tärkeämpiä kuin Warren Finch. Eikä Obliviaa voisi ymmärtää irrallaan hänen omista tarinoistaan. Ajattelen tarinaa jonkinlaisena Dreaming-käsitteen ilmentymänä. Maa ja tieto siitä, tarinat siitä mikä on sallittua ja mikä ei, ihmismieli, ovat kaikki samaa. Ei voi erotella toisistaan luontosuhdetta ja käyttäytymistä yhteisössä, tietoa tai tunnetta. Maailma ei ole irrallaan mielestä ja tarinoista, jotka siitä kerrotaan.

Kieli ei kirjassa aina mukaudu kieliopin rajoihin. Se on haastavaa, mutta samaan aikaan rytmillisesti ilmaisuvoimaista. Miksi mieleltään järkkynyt Ethylene ilmaisisikaan itseään muiden sovinnaisuuksien mukaan? Toisaalta tuntuu, että koko tarinaa kirjoitetaan niin erilaisesta maailmankatsomuksesta, että sekään ei mahdu perinteisten kielikonventioiden sallimiin rajoihin. Tämä kirja on saatava omaan hyllyyn ja siihen on palattava uudestaan (ja uudestaan?), sillä tuntuu kuin olisin saanut kiinni vasta pienestä osasta tarinan kiemurtelevia juuria.

She listened closely to the dry grass and shadows of scrub being rustled by the wind, singing stories and laws that she would never know, and knowing this single thing about being its stranger was like having the weight of the world on her shoulders. This was the kind of weight she carried to stop her from sleeping in this country. Whenever she drifted off to sleep, she would instantly be re-awakened; just by the simple fact of knowing she should not be there, and knowing that rats crept all over the ground searching for food. She felt the country’s power. Knew it could kill her.

Aloitan kirjalla The books of my life –blogin Adventuresin Down Under and Beyond –haasteen. Tästä ja muista haasteista lisää lähiaikoina.

Alexis Wright: The Swan Book (Constable, 2015)

Marraskuun lukemisia

Marraskuu meni ja toivon ehtiväni taas enemmän blogin pariin. Kuten edellisessä kirjoituksessa (kauan sitten) kävi ilmi, olen lukenut lähinnä ”helppoja” eli vetävästi eteneviä kirjoja. Tässä kaksi dekkaria, jotka marraskuussa sain luettua. Ne tarjosivat kelvon hengähdyksen kiireisessä pimeässä.

Aave tuntui nimensä puolesta sopivalta marraskuuhun. Pidin tästä toisesta Harry Holestani yhtä paljon kuin edellisestä, Torakoista. Saattaisi kuitenkin olla järkevää lukea loput kirjat järjestyksessä. Aaveen henkilöt olisivat järjestelmällisemmille lukijoille olleet jo tuttuja. Onneksi tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut tarinan ymmärtämistä. Sitä paitsi edellisiä osia jatkossa lukiessa kutkuttaa kivasti tietää enemmän kuin hahmot itse.

Harry Hole palaa Osloon Thaimaasta. Hän on nyt entinen poliisi, joka joutuu keskelle rikollisjärjestöjen välien selvittelyä. Tai ehkä salaliittoa, johon tuntuu olevan sekaantunut korkeassa asemassa oleva henkilö jos toinenkin. Holella on henkilökohtainen syy palata kaupunkiin. Oleg, jonka joku aiempia kirjoja lukenut jo tuntisikin, on syytteessä murhasta. Murha tuntuu kietoutuvan kysymykseen siitä, kuka kaupungin huumeet myy. Seuraa väkivaltaa, juonittelua, äijäilyä ja rakkauttakin. Sillä Oleg on Harryn suuren rakkauden Rakelin poika.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on puolestaan ensimmäinen lukemani Flavia De Luce-romaani. Päähenkilö on 11-vuotias kemisti, joka kotikartanonsa laboratoriossa selvittää vaikkapa sen mitä kasveja metsän viljelyksillä oikein kasvaakaan. Lievästi epäuskottava nuori voitti minut tahmeasta alusta huolimatta puolelleen. En kuitenkaan ahminut kirjaa, vaan luin sitä hieman välinpitämättömästi kuukauden verran. Ihmettelin alkuun, miksi kirjailija on tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa päättänyt viitata jo aiemmin tapahtuneeseen murhan selvittelyyn. Sitten huomasin tarkistaa kirjojen järjestyksen ja totesin, että kyseessä onkin jo toinen kirja...

Flavia de Luce asuu nimestään huolimatta pienessä kylässä Englannin maaseudulla. Kuvitellessaan omia hautajaisiaan kirkkomaalla, hän törmää itkevään naiseen. Tämä osoittautuu nukketeatterin kertojaksi. Kahden hengen teatteri joutuu odottelemaan auton korjaamista Bishop’s Laceyssä ja pistää esityksensä pystyyn odotellessa. Ja murhan jälkeen käy ilmi, ettei auto kulkenut kylän kautta aivan sattumalta.

Nopeaa aikaa

Viime viikkoina olen lukenut paljon, mutta kovin kevyttä. Ainoa ajatuksia enempiä liikautellut lukukokemus on vielä prosessoitavana. Muutoin olen lukenut lähinnä rentoutuakseni flunssan, muuttotohinan ja yleisen marrasväsymyksen keskellä. Tähän tarkoitukseen ovat sopineet hienosti kesällä hamstraamani Diana Wynne Jonesit.

Chrestomanci-sarjasta olen marraskuun aikana lukenut kolme kirjaa. The Lives of Christopher Chant ja Conrad’s fate valaisevat sarjan ensimmäisessä osassa jo aikuisen Chrestomancin nuoruutta. Nuori Christopher löytää kirjoissa maagiset voimansa, mutta joutuu myös huomaamaan, että toiset haluavat käyttää niitä omaa etuaan edistääkseen. Molemmissa kirjoissa liikutaan rinnakkaisissa maailmoissa. Niiden viehätys perustuukin yhtä lailla toisten maailmojen outouksiin kuin niiden yhtäläisyyksiin lukijan maailman kanssa. Toisaalta pääsee arvuuttelemaan, vastaako vaikkapa Conrad jotakin toisessa tarinassa tavattua rinnakkaismaailman henkilöä. Christopher ja Conrad ovat monien muiden Wynne Jonesin nuorten hahmojen tapaan vastuuntuntoisia, mutta helposti muiden tahtoon taipuvia tarkkailijoita. He eivät kuitenkaan voi vastata toisiaan, sillä Christopherin (ja muidenkin Chrestomanciksi päätyvien) voima perustuu siihen, ettei heitä vastaavia henkilöitä ole muissa maailmoissa syntynyt.

Samaan sarjaan kuuluu myös The Magicians of Caprona, joka alkaa jotenkin tutusti. On italialainen kaupunki ja siellä kaksi voimakasta, taikuutta harjoittavaa, sukua, jotka keskenään ovat verivihollisia. Päähenkilöt ovat tässäkin kirjassa lapsia, mutta runsaslukuisten sukulaisten kautta pääsee seuraamaan sitä rakkaustarinaakin. Huomaavatko Petrocchit ja Montanat lopulta kertovansa toisistaan aivan samoja kauhutarinoita? Siitä riippuu kauniin Capronan tulevaisuus.

A Tale of Time City on myös ihan hauska seikkailu. Tässä kirjassa yksitoistavuotias Vivian kaapataan vahingossa aikakaupunkiin. Se on ankkuroitu niin menneeseen kuin tulevaankin. Aikakaupunki mestaroi historiaa ja yrittää pitää huolen siitä, että se pysyy ruodussa. Historiaa muuttuu kuitenkin koko ajan epävakaammaksi. Vivianin omassa ajassa, toisen maailmansodan Englannissa, ydinaseet tulevat käyttöön ennen aikojaan. Aikakaupungin olemassaolo on vaarassa ja kaikkien aikakausien järjestys lepää muutaman lapsen ennakkoluulottoman kekseliäisyyden varassa.

Aavikon tyttäret

Khadija syntyy Somalian aavikolla joskus viime vuosisadan puolivälin paikkeilla. Kaupungissa on jo autoja, mutta täällä eletään karusti, vanhoja tapoja noudattaen. Lapset paimentavat eläimet päivisin laitumelle ja kuivan kauden käydessä pitkäksi voidaan vain odottaa ja toivoa ettei liian moni niistä kuole. Miehensä menettänyt hooyo Fatima kasvattaa kunniallista tytärtä, joka ei tanssi eikä juttele poikien kanssa. Khadijalla on kuitenkin palo oppia ja laulaa runoja. Perinteinen heimoyhteisö sallii hieman liikkumavaraa, mutta lopulta Khadijankin on myönnyttävä oman paikkansa löytämiseen naisena.

Khadijan äiti on menetystensä katkeroittama nainen, joka ei ensin osaa arvostaa tyttöä. Lopulta hän asettaa tyttärensä harteille kaikki odotuksensa, eikä niitä ole helppo täyttää. Toisaalta yhteisön vaatimukset saavat myös Khadijan myöhemmin vartioimaan oman tyttärensä käyttäytymistä ja pitämään tämän kotona koulun sijasta. Näkökulma vaihtuu välillä myös Luuliin, Keyse Libaaxin ensimmäiseen vaimoon (Khadijasta tulee toinen). Tällä on omat katkeruutensa kannettavana, sillä Luulin silmät karsastavat ja hän linkuttaa erimittaisilla jaloillaan. Keyselle hän on aina ollut vain palvelija, ei kosketusta kaipaava ihminen. Yhteisökin hyljeksii noidaksi epäiltyä naista. Vaimot pitävät kuitenkin myös yhtä ja tukevat toisiaan. Keyseäkin vastaan he käyvät, kun tämä suunnittelee ottavansa kolmannen vaimon.

Yhteisön sisäinen monimuotoisuus tulee näkyviin niin yksityisen kun yhteisenkin kohdalla. Nuorempien uudistusmielisyys ei saa ääntään kuuluviin, kun puhutaan Somalian itsenäistymisestä ja maan tulevaisuudesta. Miesten ja islamin valta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Khadijan kotikylän suldaan voisi kannustaa tätä runonlaulantaan. Naiset käyvät synnyttämässä leirin ulkopuolella yksin ja tytön on jäätävä kotiin auttamaan äitiä vedenkannossa. Mieleen jää kuva Khadijasta, joka lähtee paimeneen mukanaan keppi, jolla hätistellä hyeenoita.

Tämä kirja on kuin kokoelma tarinoita, joita on kuullut vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan. Ne syttyvät kuitenkin eloon ja hahmoista tulee läheisiä. Paimentolaisten ajatusmaailmaa kuvataan alleviivaamatta. Monet edelleen köyhiin Afrikan maihin liitettävät asiat, kuten kuivuus, aseistettujen rosvojoukkojen uhka, taikausko, ympärileikkaus ja moniavioisuus, tulevat käsitellyksi. Kuitenkin ne esiintyvät itsestäänselvinä osina paimentolaisten maailmaa. Tarina kunnioittaa henkilöitään ja antaa heidän tuntea ja ajatella näistä asioista oman maailmansa puitteissa.

Nura Farah on Suomeen 13 vuotiaana muuttanut somalinainen ja on tietysti huikeaa, että hän on kirjoittanut suomeksi romaanin. Toivottavasti hän jatkaa vielä seuraavaankin.

Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava, 2014)

Messut turkulaisittain

Viikko sitten pistäydyin Turussa kirjamessuilla. Kuvia ei reissusta tallentunut. Mukaan tarttui kuitenkin muutama kirja ja hyvä mieli. Saundersin novellikokoelma löytyi muuten Sokokselta 70 prosentin alennuksesta bussin lähtöä odotellessa. Aika tuuri!

Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Sammakon vasta julkaistuja runoilijoita (Susinukke Kosolan kirjoihin voisi ainakin tutustua). Kuuntelin hetken suu auki, kun Metsän salainen elämä -teoksen kirjoittajat kertoivat limaöliöstä, joka pääsee vaikka suodatinpaperin läpi jakaantumalla pieniin palloihin ja sulautumalla esteen jälkeen taas yhteen. M.A.Numminen muisteli, kuinka päätyi jazzin pariin ja toisaalla intoiltiin tulevasta Worldconista.

Kun messuhälinä alkoi väsyttää, suuntasin takaisin keskustaan ja kahville joenvarren Café Artiin. Sieltä oli lyhyt matka Aboa Vetukselle, jossa Reima Nevalaisen luurankomaisia hahmoja olisi voinut jäädä katselemaan ties kuinka pitkään (jäinkin). Kellarissa taas pääsi koskettamaan keskiajalla rakennettuja, museon alla esiin kaivettuja, kiviseiniä.

Hieman harmittaa, etten ottanut kuvaa punaisina loistavista puista tai Aurajoen pinnassa kimmeltävästä auringosta. Lainkaan ei harmita se, että tein syksyisen kirjamessuretken Turkuun. Onneksi Helsingin messutkin lähestyvät, joskaan niihin ei saa pääkaupunkiseudulla asuvana liitettyä samanlaista reissutunnelmaa.

Philip Roth: Tuohtumus

Marcus Messner on kunnollinen nuorimies, joka haluaa vain täyttää velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hän työskentelee isänsä lihakaupassa ja saa opinnoistaan vain parhaita arvosanoja. Marcus ei aio heittää elämäänsä hukkaan. Ei tunnukaan aivan reilulta, että hänen isänsä saa yhtäkkiä päähänsä alkaa pelätä kaikkea mitä hänen pojalleen voisi tapahtua. Isän kontrolloivaksi muuttunutta käytöstä täytyy lähteä pakoon konservatiiviseen pikkukaupungin collegeen. Sielläkin voi opiskella tunnollisesti ja työskennellä viikonloppuisin oluttuvassa avustaakseen pelokasta isää opintojen kustantamisessa.

Marcus on niin kunnollinen, että hänen on vaikea hyväksyä hienosti suoriutuvaan itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Kämppäkaverit eivät kuitenkaan arvosta hänen raadantaansa ja dekaani puuttuu epäolennaisuuksiin. Marcus ei myöskään tiedä mitä ajatella kaikkea muuta kuin kunnollisesta Oliviasta. Yhtäkkiä elämä ei enää olekaan suora tie ja joka mutkassa vaanii nuoren miehen suurin pelko. Opiskelu suojaa värväämiseltä ja Korean sota on alkanut.

Teoksen alkuperäinen nimi on Indignation. Se merkitsee minulle suuttumista omanarvontuntoon kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta. Tuohtumus on arkisempi juttu ja tuohtunut voi olla muidenkin puolesta. Tuohtumus sopii kuitenkin hienosti teoksen tärkeään teemaan; pienten tekojen suuriin vaikutuksiin. Marcusin arkinen tuohtumus saattaa lopulta olla kohtalokas. Tarina on kuitenkin melkein riemukas tutkielma siitä, miten vähän omaa päätään voi sorkkia. Tunne vie silloinkin, kun järki huutaa ”Lopeta, lopeta!”

Philip Roth: Tuohtumus (WSOY, 2009)