Hay ja kirjakauppojen lumo

Suuntasin tämän kesän lomamatkani jälleen Walesin Hay-On-Wyehin ja siellä pidettäville kirjallisuusfestivaaleille. Kiireistä Hayn festivaalikävijää odottaa kuitenkin valtaisa ongelma. Varsinaisella tapahtumapaikalla on kyllä suuri kirjakauppa, jonka valikoimasta löytyvät kaikki festivaalilla esiintyvät kirjailijat. Lisäksi siellä on Oxfamin viimeisiin festivaalipäiviin saakka täydentyvä käytettyjen kirjojen kauppa. Toisaalta Hayn kauniissa keskustassa odottaisivat monet pienet ja suloiset kirjakaupat. Niiden hyllyjä voisi helposti tutkia tuntikausia ja niiden tarjonnalla täyttäisi helposti rinkan ja neljännenkin. Eräs matkalla tapaamani pariskunta kertoikin, että heidän festivaalinsa on vuosien saatossa painottunut yhä enemmän itse kylään. 

Hayn vasta-alkajana vietin kuitenkin itse jälleen suurimman osan ajasta festivaalialueen teltoissa. Niiden viehätysvoima ei vaan vedä vertoja kauniille kylälle ja sen vuoksi juoksin muutaman kirjakaupan ihastellen läpi matkalla leirintäalueelta festivaaleille. Yllä olevat kuvat ovat Addyman Books-nimisestä kirjakaupasta. Sokkeloisesta kaupasta löytyy niin jo luettuja kuin uusiakin teoksia. Sen erikoisuutena ovat teemoitetut huoneet. Niitä löytyy ainakin walesilaiselle tarustolle ja tutkimusmatkailulle. Kaupassa on myös tunnelmallinen huone kirjaan – ja nojatuoliin – uppoamista varten. Ehdin käväistä myös loputtomien kirjahyllyjen The Limitedissä sekä pelkästään runoihin keskittyvässä The Poetry Bookshopissa. Sieltä löytämäni teoksen myyjä kääri ruskeaan paperiin. En ole vieläkään raaskinut avata pakettia. Edelleen on käymättä esimerkiksi mainiosti nimetty Murder and Mayhem. Se keskittyy tietysti dekkareihin. Onpahan ensi vuodelle odotettavaa. Ehkä sillä kertaa keskitän omankin vierailuni pikemmin kylään kuin festivaalitelttoihin.

Novellihaaste osa 2

Toinen novellihaaste sujui yhtä takkuisasti kuin mennyt blogikevät muutenkin. Muutenkin hiljaisemman bloggailukauden aikana kirjoitin vain kahdesta kokoelmasta. Enkä lukenut niitäkään kokonaan. Tällä kertaa novellihaasteen lopputulos lasketaankin novelleissa (yhteensä kahdeksan (8) kappaletta). Blogiin päätyi haasteaikana kahden kirjailijan novelleja. Kirjoittamatta on vielä kolmannen tekijän, Julyn, novelleista. Lukemani novellit ovat:

Hilary Mantel

Terminus

Mistä tunnen teidät?

Rytmihäiriö

kokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha

George Saunders

Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja

Isabelle

kokoelmasta Sotapuiston perikato

Miranda July

Yhteinen piha

Uimakoulu

Majesteetti

kokoelmasta Uimakoulu

Mantelin ja Saundersin novelleihin liittyvät kirjoitukset ovat täällä, täällä ja täällä.

Peukuttamiseen ehdin tutustua hieman. Peukuttelin hahmoa, näkökulmaa ja teemaa. Tällaisen erityisen kehumisaiheen etsintä antoi hauskan kehikon novelleista kirjoittamiseen. Nautin tämänkin haasteen aikana novelleista kovasti ja aion ne pitää lukemistossa. Takkuisempien lukujaksojen aikana novellit ovat pelastus. Haasteeseen osallistuneiden koonteja olen lukenut suurella mielenkiinnolla. Erityisen monta kiinnostavaa kotimaista kokoelmaa on löytänyt tiensä lukulistalle. Kiitos Nipvetille haasteen järjestämisestä!

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Myönnän, että Kiinan yhden lapsen politiikka on minulle lähinnä kliseinen ajatus. Se on yksi kapea näkökulma, jonka kautta Kiina näyttäytyy julmana diktatuurina, biopoliittisena painajaisena. Mari Manninen onnistuu kirjassaan Yhden lapsen kansa pakottamaan minut repimään kliseeni kappaleiksi. Yhden lapsen politiikka ei tämän kirjan lukemisen jälkeen näyttäydy enää vain kauhukuvamaisena naispuolisten sikiöiden abortoimisena. Tämän kuvan tilalla on nyt monta näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka muuttui vasta vuonna 2016 kahden lapsen politiikaksi. Yhteensä tämä kokeilu kesti 35 vuoden ajan ja piti sisällään niin raakaa väestön hallintaa kuin myös rikastuvan väestön luontevaa siirtymistä pienemmän perheen ihanteeseen. Manninen on toimittaja ja hän kaivaa lehtijuttumaisesti esiin monta erilaista tarinaa siitä, kuinka yhden lapsen politiikka on vaikuttanut kiinalaisiin.

Ensimmäinen hyvä ravistelu on näyttää, kuinka kiinalaiset ovat toimineet rajoittavassa ilmapiirissä. Toisaalla on ollut aivan mahdollista hankkia useampia lapsia maksamalla sakkoja. Toisaalla ensimmäisen lapsen jälkeen tulevat ovat kyllä saaneet syntyä, mutta eivät ole saaneet asuinpaikkatodistusta. Ilman sitä taas on vaikea päästä kouluun tai töihin. Tai naimisiin. Eri paikkakuntien viranomaiset ovat toimineet eri tavoin. Siinä missä yhdellä paikkakunnalla on pakkosterilisoitu kokonaisia kylällisiä naisia, on toisaalla ollut neuvotteluvaraa. Yhden lapsen politiikan aikana on myös ollut vapaampia ja tiukempia jaksoja. Jos paikallisille viranomaisille on valtion taholta asetettu tiukkoja syntyvyystavoitteita, on heidän ollut turvauduttava kovempiin keinoihin.

Silti ihmiset ovat kokeneet politiikan monitahoisena asiana. Kirjassa toistuu ajatus siitä, kuinka Kiinassa on liikaa ihmisiä ja kuinka paljon heitä ilman yhden lapsen politiikkaa olisikaan. Kiinnostavaa on myös se, kuinka Manninen kertoo perhesuunnittelun ja aborttien olevan aivan tavallinen keskustelun aihe. Abortti on arkipäivää, kun raskauden myötä joutuu miettimään esimerkiksi sitä riittävätkö rahat toisen lapsen aiheuttamiin sakkomaksuihin tai työpaikan menettämiseen. Jokainen joutuu sopeutumaan oman yhteiskuntansa tapaan järjestää asiat ja kiinalaisille tietoinen perhesuunnittelu on aivan tavanomaista. Manninen myös kertoo, että suvun perinteisesti suuri merkitys näkyy myös siinä, kuinka perhesuunnittelu ei ole vain pariskuntien, vaan koko suvun asia.

Toisaalta kirjassa kerrotaan monia karuja tarinoita. On lapsia, jotka eivät ole virallisesti olemassa ja niitä, jotka hylätään torin laitaan siinä toivossa, että joku lapseton pariskunta heidät sieltä löytää. On syntymättömiä lapsia, jotka on pakkoabortoitu viranomaisten toivosta tai myös siitä syystä, että halutaan poikalapsi. On perheettömiä, hylättyjä lapsia ja liikaa poikalapsia. On niitä, jotka lähtevät etsimään halpamorsiamia Vietnamista. Yhden lapsen politiikan seuraukset ovat myös yhteiskunnallisesti todella kiinnostavia. Toisaalta tytöt pääsevät ainoina lapsina opiskelemaan. Toisaalta yhden ainoan lapsen niskaan kaatuu suuri vastuu, kun hänen katsotaan olevan vastuussa vähintäänkin omien ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Paine menestyä on suuri. Ainoaa lasta saatetaan paapoa, mutta tämä joutuu kyllä maksamaan saamansa huomion takaisin menestymällä.

Yhden lapsen kansa on täynnä kiinnostavia tarinoita. Haastateltavat pääsevät kertomaan tarinansa, vaikka Manninen tekeekin samalla huomioita heidän kertomukseensa mahdollisesti vaikuttavista motiiveista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Nautin kirjasta suuresti yksipuolisen mielikuvani murentuessa palasiksi.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Kirja jäi myös ainoaksi lukemakseni tietokirjaksi koko Klassikoiden lumoissa-blogin tietokirjahaasteen aikana eli peräti reilun puolen vuoden aikana. Hyvä herätys tämäkin.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena, 2016)

Kevätkoonti

Voihan blogisaamattomuus! Tämä kevät on kyllä ollut pohjanoteeraus tämän blogin useinkin laiskassa postaushistoriassa. Kirjoittaminen ei ole innostanut, vaikka luettujen kirjojen pinot kasvavat. Kirjastoon palautuvista ei muista ottaa kuvia ja kohta unohtuu, että niitä koskaan luki. Niinpä pistän nyt kiireesti kevään järjestykseen. Kohta alkaa se lyhyt loma, joka uudessa työpaikassa on ehtinyt kertyä, ja lomalta on aina mukavampi palata edes järjestyksenomaisessa tilassa olevaan kotiin ja blogiin. Siisteydestä ei kannattane puhua sen enempää. Tässä siis loput siitä kirjakeväästä, jonka vielä muistan lukeneeni.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

”Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina.” Näin lupaa takakansi ja kyllähän tarina aukoo kyynelkanavia, jotka omalla kohdallani eivät tosin juuri kannustusta siihen kaipaa. Elämässään ajelehtiva Louisa päätyy neliraajahalvautuneen Willin hoitajaksi. Rikas ja menestyvä Will ei välitä juuri mistään ja levittää omaa pahaa oloaan myös lähellään eläviin. Louisa onnistuu kuitenkin saamaan tähän yhteyden. Rakkauden lisäksi kyse on kuitenkin myös Willin elämänhalusta. Voiko Louisa palauttaa sen? Kirja käsittelee isoja asioita, elämän merkityksellisyyttä, traumoja ja itsemurhaa. Sen asetelma on kuitenkin aika kulunut (köyhä, tietämätön tyttö ja rikas, kokenut mies), eikä sen käsittely ole mitenkään yllättävää. Kirjan lukee kuitenkin mielellään, se on oikein pätevää hellepäivän lukuiloa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Myös Griffithsin dekkari kelpaa hienosti kesäpäivän viettoon. Sarjan kolmannessa osassa arkeologi Ruth Gallowaylla on tytär ja hän tasapainoilee rakastamansa työn ja yksinhuoltajalle lankeavien vaatimusten välillä. Mysteeri kietoutuu tässäkin kirjassa vahvasti petolliseen rannikkoon ja suolamarskiin nopeasti nousevine vuorovesineen. Eroosion paljastamat luurangot pakottavat Ruthin setvimään rikoskomisario Nelsonin apuna menneisyyden rikoksia. Tapahtumia seurataan suurella mielenkiinnolla Sea’s End Housesta. Se uhmaa vielä aikaa ja seisoo jyrkänteellään meren syödessä pala palalta sen aikanaan suurta puutarhaan. Lähdin mielelläni uudestaan rannikolle meren voimaa ihmettelemään. Tässä osassa itsenäisenä ammattinaisena kuvaillun Ruthin elämä ei pyöri enää ensimmäisen osan tavoin hänen elämänsä miesten ympärillä. Jotakin ärsyttävää on kuitenkin edelleen siinä, kuinka usein Ruth pistetään pohtimaan sitä, mitä muut mahtavat hänen kehostaan ajatella.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt. Suolamarski ja meren syömät rantatörmät kiinnostaisivat kyllä kovasti.

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Lukupiirini halusi edellisen kirjan, Joanne Harrisin Sinisilmän, vastapainoksi jotakin kevyttä. Keltaisten sitruunoiden ravintola todella on sellainen. Siinä Agnes kipuilee, kun hänen uransa näyttää kaatuvan hyvällä työpaikalla tapahtuneeseen raiskausyritykseen. Tapahtuma ei myöskään ole ainoa kupru naisen elämässä. Poikaystävä katselee sillä silmällä työkaveriaan ja kotipaikkakunnan ainoa työnantaja on sulkemassa ovensa. Onneksi vanha työkaveri on perustamassa ravintolaa. Sen myötä tarjoutuu Agneksellekin mahdollisuus saada elämä taas järjestykseen, jos vain uskaltaa ottaa riskin. Tukholman ravintolamaailman kuvaus on ihan kiinnostava ja jälleen tarina kuljettaa helposti mukanaan. Sen suurempaa jälkeä ei tämä kirja kuitenkaan jättänyt.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

Lars Wilderäng: Tähtikirkas

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin, että Tähtikirkas on ya-kirjallisuutta. Se on kuitenkin melkoisen väkivaltainen ja ilmaisussaan suora, eivätkä kaikki päähenkilötkään ole nuoria. Taisin siis olla väärässä. Tähtikirkas maalaa pirullisen kuvan siitä, kuinka pikaisesti Ruotsi valuu kaaokseen, kun kaikki sähkölaitteet lakkaavat toimimasta. Tarina alkaa kietoutua yhteen vasta kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuljetaan monenlaisten henkilöiden kanssa ja seurataan heidän sopeutumistaan tilanteeseen. Tässä dystopiassa kovinkaan moni ei selviä mullistuksesta hengissä. Jälleen kerran kyseessä on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja. Sen idea on kuitenkin sen verran vaikuttava, että se jää jonnekin takaraivoon asustelemaan. Wilderäng on onnistunut luomaan jossain määrin uskottavan ajatuskulun. Lopussa käännetään tarinaa jo ihan uuteen suuntaan ja jatko-osissa taidetaan saada selityksiä tapahtuneelle. Tätäkin voi suositella parvekelukuun, joskin aurinko tarvitaan tässä hälventämään edes osa dystopian synkkyydestä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Selviytymistarina, sillä niitäkin kirjassa on.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Alkuvuodesta alkaneen lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi valitsimme Neljäntienristeyksen, joka olikin sopivasti pölyttynyt hyllyssä jo useamman vuoden ajan. Kirja on käynyt läpi pitkän lainakierroksenkin ennen kuin se vihdoin päätyi oman lukupinon päällimmäiseksi. Lukupiirin käymä keskustelu oli tämän teoksen kohdalla todella antoisa ja monipolvinen. Sen jäljiltä tuntui siltä, että kirjasta on jo sanonut kaiken. Sen vuoksi siitä kirjoittaminenkin on viivästynyt. Teos imaisi kuitenkin mukaansa täydellisesti. Se oli juuri oikeaa luettavaa hetkeen, jossa kaipasi uppoutumista. Yhden suvun tarinaa eri aikatasoissa valottava teos oli juuri tarpeeksi haastava, olematta kuitenkaan vaikealukuinen. Kinnunen kirjoittaa suhteellisen vähäeleistä tekstiä, joka tavoittaa erilaiset tunnelmat konkretian kautta.

Tarina lähtee liikkeelle Mariasta, joka saapuu kaukaiseen pohjoiseen pitäjään kätilöksi. Nuoren naisen ammattitaitoa ei kuitenkaan niin vain hyväksytä, vaan hän saa tehdä töitä ansaitakseen paikallisten luottamuksen. Maria on melkein myyttinen selviytyjähahmo, viisas matriarkka, joka kieltäytyy elämästä yhteisön sääntöjen mukaan. Hän hankkii polkupyörän päästäkseen kulkemaan oman tahtonsa mukaan ja rakentaa oman talonsa. Hänen tyttärensä ylle äidin menestys heittääkin sitten pitkän varjon. Lahja haluaa kuulua yhteisöön, vaikka onkin lähtökohtaisesti ulkopuolinen sen uskonnollisessa ilmapiirissä. Äpärä ja äpärän äiti, liian itsellisiä molemmat. Lahjaa suuremman osan tarinasta vie kuitenkin Onni, Lahjan hyväluontoinen mies, jonka salaisuus tekee hänestäkin ulkopuolisen. Onni etsii koko elämänsä ajan tapaa elää sen kanssa, että hän haluaisi rinnalleen miehen. Lahjan ja Onnin liitto ei tuo kummallekaan onnea. Lukijan se asettaa tilanteeseen, jossa tuntee molempien tuskan vaikka pitääkin vain toisesta hahmosta. Lahjasta ei tosiaan ole helppoa pitää.

Kaarina joutuu sukuun Lahjan ja Onnin pojan, Johanneksen, vaimona. Kaarinan ja Lahjan suhde on viimeinen suuri tarina, joka Neljäntienristeyksessä kerrotaan. Siinä siirrytään aina vain arkisempaan kuvaukseen. Aivan kuin elämä muuttuisi sirpaleisemmaksi ja täydemmäksi lähihistoriassa. Aivan kuin lähelle olisi vaikeampi nähdä. Tämä on kiinnostava muutos. Pohdin onko se tietoista vai ei. Se saa kuitenkin aikaan sen, että kirja on kiinnostavampi alkupuolella. Lopussa tarina arkipäiväistyy. Onnin tarina sidotaan vielä löyhästi Kaarinaan ja Johannekseen, vaikka hän katkeran Lahjan kautta onkin jo muovannut heidän elämäänsä suuresti.

Pidin kovasti tavasta, jolla Kinnunen tuo historian kaukaiset tapahtumat käsinkosketeltavan lähelle. Hän onnistuu siinä esimerkiksi kuvaamalla Marian ensipolkaisuja suuren kaupungin torilla ja kuvaamalla kuinka naulat jälleenrakennukseen oli etsittävä poltettujen kotien raunioista. On myös mukavaa lukea epämääräiseen pohjoiseen sijoittuvaa kirjallisuutta, jossa ei kovin suuresti romantisoida villiä pohjolaa. Samoin pohjoisen mittasuhteiltaan varsin suuret evakkomatkat ansaitsisivat enemmänkin huomiota. Ennen kaikkea Neljäntienristeys osoittautui kuitenkin tarinaksi, jolle antauduin hetkeksi täysin.

Evakkomatkoja ja talon rakennusta ajatellen sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014)

Joanne Harris: Sinisilmä

Olen ensimmäistä kertaa jäsen lukupiirissä. Ensimmäinen lukemamme kirja odottaa vielä tekstiä, mutta tästä toisesta on kirjoitettava heti. Siihen ei nimittäin huvita enää sen jälkeen palata. Lukupiiri onkin ainoa syy siihen, että luin kirjan loppuun. Lopussa hieman harpoin, pysähdellen juuri riittämiin tarratakseni juonen päästä kiinni. Joanne Harrisilta olen aiemmin lukenut ainoastaan Pienen suklaapuodin ja tuota kirjaa rakastin. Jos sekin kosketteli ihmisen julmuutta ja siitä selviytymistä, Sinisilmä eksyy aiheeseen täysin.

Päähenkilö blueeyedboy elää bloginsa kautta. Hän julkaisee tarinoita pahasta ihmisestä, ehkä itsestään, murhaajasta. On epäselvää, minkä verran tarinoissa on totuutta. Selvää taas on se, että niissä käsitellään oikean elämän ongelmia draaman avulla. Saavuttamaton rakkaus, kuollut veli, kontrolloiva äiti. Omaa elämäänsä epätoivoisesti haltuunsa haparoiva kirjoittaja. Julkaistut tarinat sekoittuvat yksityisiin päiväkirjamerkintöihin ja lukija pääsee seuraamaan myös toisen bloggarin tekstejä. Kokonaiskuvassa menneisyyden traumat nivoutuvat hiljalleen päähenkilöiden nykytilanteeseen.

Tarina on ihan kiinnostava, perhehelvetti kauhea, rakkaus(?)tarina melkein koskettava. Se uppoaa kuitenkin kokeelliseen tarinarakenteeseen tai ehkä liiankin kliiniseen kauheuksien kuvaamiseen. Lopputulos on vain tylsä, aivan kuin huoneeseensa linnoittunut päähenkilö. Hänen pyristelynsä äidin tyranniaa vastaan ovat turhia, eikä koko pitkällä tarinalla tunnu lopulta olevan mitään merkitystä. Lopussa voin vain todeta, että taidan kuitenkin kaivata kirjoilta jotakin toivon häivähdystä. Ehkä blueeyedboy onkin ihan osuva kuvaus netin syövereistä ja pohjattomasta kuilusta niiden ja tosielämän välillä. Blueeyedboy ei ole mitään oman pienen virtuaali-imperiuminsa ulkopuolella. Vaan ei sen ulkopuolella kukoista myöskään tämä teos.   

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirja todellakin käsittelee vanhemmuutta, vaikka lähinnä sen vahingollisimpia muotoja.

Joanne Harris: Sinisilmä (Otava, 2010)

Michel Faber: Lihaa ja verta

Liftari nousee auton kyytiin tyytyväisenä siitä, että yksinäisen naisen ajama auto on uskaltanut pysähtyä. Jotakin outoa hänessä ehkä on, mutta ainakaan liftari ei ole enää sateessa. Hän höyryää nyt penkissään ja yrittää päästä perille naisesta tai ainakin vilkuilla huolella tämän valtavia rintoja. Mitä skenaarioita lukijan päässä tässä kohtaa liikkuukaan, ne tuskin tulevat toteutumaan.

Yleensä en pahastu spoilereista. Harva lukukokemus on kiinni siitä, ettei tiedä mistä on kyse. Eikä tämäkään varmaan ole, sillä lukija pääsee melko nopeasti kiinni kuljettajan, Isserleyn, elämään. Alku on kuitenkin poikkeuksellisen nautinnollinen kaikessa hienovaraisessa outoudessaan, enkä siksi halua siitä kirjoittaa tämän enempää. Hiljalleen paljastuva tarina on jännittävä ja ällöttävä ja oudon hypnoottinen.

Kyseessä on aivan poikkeuksellisen tasapainoinen kirja, siis ollakseen näin omituinen ja yllättävä. Isserley kasvaa hahmona koko kirjan ajan. Samoin tekee tarina, jonka voi halutessaan lukea vaikka feministisenä kannanottona tai pohdintana ihmisyyden syvimmästä olemuksesta ja erityisyydestä luomakunnassa. Tuntuu mukavalta päästä yllättymään näin. Yllättykää tekin.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (noh, ainakin auton sivupeili).

Michel Faber: Lihaa ja verta (Tammi, 2001)