Moon & Bá: Daytripper

Brás haaveilee kirjailijuudesta, mutta on juuttunut lehteen raapustamaan muistokirjoituksia kuolleille. Ihmiset jatkavat kuolemista ja Brás heidän elämistään kirjoittamista. Moon & Bá puolestaan kartoittavat muistokirjoitusta Brásille. Albumi jakautuu useampaan tarinaan, joissa pohditaan niitä mahdollisia elämiä, joita Brás voisi saada – tai jotka hän voisi menettää.

Tarinat ovat arkisia, mutta runollisia. Niissä reissataan parhaan ystävän kanssa, kipuillaan parisuhteessa, kiirehditään synnytysosastolle. Ja kuitenkin pohjavireenä pysyy pohdinta siitä, mitä elämä on ja miten sitä voi ja pitäisi elää? Mikä on ihmisen pienen elämän arvo? Vastaus löytyy tietysti jo Brásin kirjoittamista muistokirjoituksista. Jokaisen elämästä löytyy jotakin sanottavaa, käännekohtia, intohimoja, rakkauksia, muita ihmisiä. Piirrosjälki välittää runollisen kuvan elämän runsaudesta ja akvarellimaiset värit muistuttavat lempeästi kuolemasta. Yhden ihmisen mahdollisista kohtaloista rakentuu paljon Brásia suurempi tarina.

Fábio Moon & Gabriel Bá: Daytripper (Egmont, 2012)

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän

Kirjan kannessa on koti ja lapsi, kannen liepeessä kuva häistä. Runoissa löydetään maailmalta rakas, ikävöidään kotiin, palataan kotiin, perustetaan perhe. Ne muodostavat kronologian. Tavataan, asutaan toisen kulttuurissa, tullaan raskaaksi, muutetaan taas toiseen kulttuuriin. Erilaiseen on vaikea sopeutua, mutta erillään on ikävä. Ilo ja kyyneleet vuorottelevat.

Kokoelma on todella henkilökohtainen. Tulkita ei tarvitse, Aikio-Arianaickin runot menevät suoraan asiaan. Siinä onkin näiden runojen vahvuus. Niissä käsitellään onnea ja rakkautta, mutta myös tuntemattoman pelkoa, alhaista katkeruutta ja pettymystä, ristiriitaisia ajatuksia aina vain parkuvaa lasta kohtaan. Ja muiden ihmisten istuttamaa syyllisyyttä:

älä vihaa

ole rauhallinen

lapsestasi tulee kiltti

En ensin tiedä mitä ajatella, sillä runojen lukeminen tuntuu melkein tirkistelyltä. Hiljalleen niiden rehellisyys alkaa kuitenkin vaikuttaa. Jos jostakin teoksesta voi käyttää sanaa elämänmakuinen, niin tästä.

vangillakin

enemmän vapautta

kuin kotona

yksivuotiaan äitinä

Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (Kustannus-Puntsi, 2006)

Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco

Pienellä maatilalla asuu kolme vanhenevaa sisarusta. Heidän äitinsä testamentti on sitonut heidät perintöönsä, kuihtuvaa tilaa asumaan. Martha on sisaruksista vanhin. Hän pitää veljensä ravittuina ja huolehtii Shancosta, joka ei pysty huolehtimaan itsestään. Jack tekee suuren osan tilan töistä ja Shanco auttaa sen minkä osaa. Sisarusten välit ovat täynnä jännitteitä, vanhoja ja uusia. Kun Marthan ihastus Gwynfor ei enää tyydy viikoittaisiin teehetkiin, näkee Jack tilaisuutensa koittaneen. Jos Martha muuttaa tilalta, siirtyy se Jackin hallintaan. Mutta Martha ei ehkä haluakaan lähteä tilalta, vaikka mikään ei tunnu häntä sinne sitovan. Sisarusten välit alkavat kiristymään entisestään, Jackin naisystävällä on oma agendansa, Martha löytää pullon vanhaa myrkkyä ja öisin taloon pyrkivä varis pitää sisarukset hereillä.

Ollaan Walesin maaseudulla ja tällä tilalla pidetään kiinni vanhoista toimintatavoista. Niiden avulla pysytään juuri ja juuri pinnalla. Sisarukset ovat vanhempiensa kuoltua pysyneet syrjässä yhteisöstä eikä heillä ole lapsiakaan pakottamassa yhteydenpitoon. He ovat yksin, mutta heillä on toisensa sillä katkeruuden ja rakkauden täyteisellä tavalla, jolla vain sisarusten elämät voivat toisiinsa kietoutua. Sisarusten keskinäinen draama on teoksen kantava voima, vaikka se trilleriksi onkin kirjoitettu. Tragedia olisi häämöttänyt näiden sisarusten yllä myös ilman ulkoisia uhkia. Tämä tuntui myös heikentävän kirjan tehoa. Samoin tekee se, että kertoja päättää paikoin valaista lukijaa siitä, miten asioiden pitäisi olla, missä kohden hahmot virheensä tekevät.

Heikkouksista huolimatta pidin tästä kovasti. Kirja oli myös ensimmäinen kymristä englantiin käännetty teos, jonka olen lukenut. Tunnelma on paikoin todella hyytävä ja hahmoja samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Oudosti kiehtoo tämä aihe, muuttuva maaseutu, jota myös loistava Dig kuvasi. Martha, Jack ja Shanco tuntuvat myös poikkeuksellisilta hahmoilta, sillä he ovat kaikki jo yli 50-vuotiaita. Sen ikäiset eivät useinkaan tunnu pääsevän käsittelyyn sisarussuhteidensa kautta.

Helmet haasteessa kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

Caryl Lewis: Martha, Jack & Shanco (Parthian, 2007)

Kesälukumaraton 17.6.

Blogeissa maratoonataan taas! Tällä kertaa maratonia vetää Hannan kirjokansi -blogi. 

Lukupinot huojuvat monikossa pitkin pöytiä, joten en uskaltanut lähteä niitä kuvailemaan tämän tarkemmin. Todennäköisesti luen ainakin Muriel Sparkia, Koko Hubaraa, Gene Wolfia ja sarjakuvia. Aloitan maratonin tänään lauantaina kello 10:30 ja jatkan siis huomiseen ja samaan kellonaikaan saakka. Säätiedotus lupailee turhankin kuumaa päivää, joten haikailemani parvekemaraton taitaa onnistua.

Päivitys 12:30

Lukutahti englanniksi ei päätä huimaa. Muriel Spark on kuitenkin yllättänyt iloisesti ja luetut 61 sivua ovat sisältäneet jo lukuisia ilahduttavia pätkiä, sellaisia kuin "I was fascinated by his swinishness", "The wages he offered were of 1936 vintage" ja "She knew this was true but in moments of crisis she fell back on banalities.". Tämän luen varmaankin loppuun saakka tänään. Sparkin kuvaus siitä, miten päähenkilö, kirjailija, katsoo maailmaa on monitahoisesti kiinnostava. Näinkö Spark katsoo maailmaa? Onko tämän kirjan päähenkilö alter ego vai puhdasta fiktiota? En ole lukenut vielä esipuhetta tähän uuteen painokseen (alkuperäinen teos on vuodelta 1981), mutta odotan, että siinä pohditaan näitäkin kysymyksiä.

Päivitys 15:00

Vaihdoin Sparkin Neil Gaimanin The View from the Cheap Seats - kirjaan. Se on kokoelma puheita, artikkeleita, esipuheita ja vastaavia lyhyitä tekstejä. Seuraava sitaatti on puheesta vuodelta 2013 ja käsittelee sitä kuinka kirja syntyy kirjailijan ja lukijan yhteistyönä. Minulle on käynyt näin monesti lapsuuden (ja vielä varhaisen nuoruudenkin) lempikirjoja lukiessa.

I don't know if any of you have ever had the experience of returning to a beloved childhood book. A book that you remember a scene from so vividly, something that was etched onto the back of your eyeballs when you read it, and you remember the way the trees blew in the wind, you remember the whinnies and the stamps of the horses as they fled through the forest to the castle, and the jangle of the bits, and every noise. And you go back and you read that book as an adult and you discover a sentence that says something like, '"What a jolly awful night this would be," he said as they rode their horses through the forest. "I hope we get there soon,"' and you realize you did it all. You built it. You made it. 

Luettuina 102 sivua.

Päivitys 18:45

Pari tuntia lukemista lisää ja nyt koossa on yhteensä 225 sivua. Tällä kertaa jatkoin jo pitkään kesken olleita kirjoja. Satu Lidmanin Häpeä on ihan kiinnostava tietokirja. Gene Wolfin Kiduttajan varjo taas vaatii keskittymistä, enkä ole löytänyt sille aiemmin oikeaa aikaa. Nyt molemmat sentään etenivät ja varsinkin jälkimmäisen pariin palaan oikein mielelläni ja mahdollisimman pian. Nyt hoitokoira pakottaa lenkille, sitten pääsee saunaan!

Päivitys 23:45

Vielä 52 sivua Wolfea luettuna tälle päivälle. Nyt sarjakuvan kimppuun, sitten onkin varmaan aika luovuttaa tämän päivän osalta.

Päivitys 10:45

Illalla aloittelin vielä Fábio Moonin ja Gabriel Bán Daytripper-albumia. Se veikin mukanaan niin, ettei nukkumaan päässyt ennen kuin kaikki 248 sivua oli luettu. Olin lukenut niistä 35 aikaisemmin, joten maratonsaldo kasvoi tästä 213 sivulla. Pidin kovasti runsaasta mutta silti rauhallisesta piirrostyylistä. Aamulla luin vielä hetken Sparkin kirjaa Loitering with Intent. Mikä hieno nimi!

Maratonin aikana luin yhteensä 496 sivua. Suurin osa tästä määrästä tuli tuosta sarjakuva-albumista, joten voinee todeta, että olen hidas lukija. Joka tapauksessa oli hauskaa maratoonata aurinkoisella parvekkeella. Kiitos vielä järjestäjälle Hannan kirjokansi -blogiin!

Dekkariviikko: Ian Rankin Hayn festareilla sekä Henkiin herätettävät

Hayn kirjallisuusfestivaaleilla esiintyi yksi lempidekkaristejani: Ian Rankin. Hänen haastattelunsa oli sijoitettu valtavaan Tata-telttaan ja suuri aulateltta oli täynnä jonottajia jo puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua. En ole tullut koskaan lukeneeksi Rankinin haastatteluja tai edes hänestä tehtyä Wikipedia-sivustoa, joten kaikki haastattelussa kyselty oli uutta ja kiinnostavaa.

Rankin kirjoittaa niin, ettei hän aloittaessaan tiedä mitä tulee tapahtumaan. On jokin aihe tai tapahtuma, jonka ympärille tarina alkaa syntyä (tai paljastumaan). Kirjailija itse pitää ensimmäisiä kirjojaan huonoina ja mietti sitä, voisiko yksikään kustantaja enää luottaa sarjan paranemisen myöhemmissä osissa. Toisaalta Rebusin piti esiintyä vain yhdessä kirjassa, mutta hahmo pääsi kirjailijan ihon alle.

Omaan tuliaiskirjapinooni sattui peräti kaksi Muriel Sparkin teosta. Siksi olikin hauska kuulla, että Rankin on tehnyt väitöskirjansa Sparkin teoksesta The Prime of Miss Jean Brodie. Rebus on oikeastaan vastareaktio sille Edinburghille, joka Sparkin teoksissa nähdään. Rebusin avulla Rankin tutkii kaupungin pimeää puolta, sen luonnetta, joka ei katoa pelkällä pintapuolisella uudistamisella. Rankinin kuvaama Edinburgh on myös minulle tärkeimpiä asioita Rebus-teoksissa.

Vähän Sparkin Jean Brodien tapaan myös Rebus on Jekyll&Hyde-hahmo. Joissakin lukemissani kirjoissa tämä on paremmin näkyvillä ja toisissa Rebus on selkeämmin hyvien puolella. Tämä kaksijakoisuus on kyllä varmasti syy siihen, että hahmo aina vaan viehättää. Caffertystä Rankin oli omien sanojensa mukaan tehnyt jo vähän turhankin joviaalin hahmon. Tätä hän pyrkii ilmeisesti uusimmissa kirjoissa muuttamaan. Cafferty on kuitenkin kirjojen arkkipahis.

Uusimmissa kirjoissa otetaan huomioon myös paikallispoliisin muuttuneet toimintatavat. Rankinin mukaan poliisipäällikkö oli koonnut kaupungin dekkaristit yhteen pyytääkseen anteeksi. Paikallispoliisit kun eivät enää tutki murhia itse, vaan niitä tutkii erillinen ryhmä. Rankin kyllä vihjaisi saaneensa tästäkin asetelmasta paljon irti. Ehkä tämä kertoo siitä, kuinka tärkeitä jännityskirjailijat voivat poliisin imagon kannalta olla. Kovin positiivista kuvaa ei poliisivoimista tietysti tapaa saada, mutta ainakin faktat voivat olla oikein…

Todella kiinnostava oli Rankinin kertoma siitä, että hänen teoksensa käännetään amerikanenglannille. En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että näin voitaisiin tehdä. Kirjailija huomautti joistakin häntä häiritsevistä sanavaihdoksista (close jää pois, trunk kuulostaa vaan väärältä) mutta voisi kuvitella, että jotakin kielen rytmistä ja kaupungin sokkeloisesta kerroksisuudesta saattaa jäädä uupumaan. Yleisökysymyksessä muuten kyseltiin kumpi näyttelijä on enemmän kirjailijan mieleen? Ei hän suostunut sitä sanomaan, mutta vihjaisi, että kiinnostusta uuden sarjan filmaamiseen on taas ilmassa. Lisäksi tällä kertaa sarja saattaisi edetä sarja per kirja –vauhdilla, mikä kuulostaa paljon paremmalta kuin edelliset jakso per kirja –mallit. Niin ja oikea vastaus olisi ehdottomsti ollut John Hannah.

Esiin nousi myös Rebusin terveys, sillä yleisössä istuvan lääkärin mukaan poliisin pitäisi olla melkoisesti sairaampi. Tämä on ilmeisesti otettu huomioon uudemmissa teoksissa ja Rebus joutuu hiljalleen maksamaan elintavoistaan. Kyseltiin myös, saako Siobhan Clarke koskaan omaa kirjaansa. Vastaus kuului, että saa mikäli oikea tarina tulee vastaan. Tuon kirjan minäkin mielelläni lukisin! Ja nyt, mikäli kukaan jaksoi lukea tänne saakka, vielä lyhyt teksti kirjasta Henkiin herätettävät.

Jännäri alkaa siitä, kun Rebus hermonsa menetettyään joutuu uudelleenkasvatettavaksi poliisikorkeakouluun. Hän ja muut ”henkiin herätettävät” joutuvat tutkimaan vanhoja ratkaisemattomia tapauksia. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että ratkottavaksi määrätyllä tapauksella on yhteys kaikkiin sitä tutkimaan käskettyihin. Tässä joukossa jokainen on enemmän tai vähemmän auktoriteettiongelmainen ja epäilevät työkseen toistensa toimia. Samaan aikaan Siobhan Clark joutuu tutkimaan taidekauppiaan murhaa ilman Rebusia. Sekä Clarke että Rebus joutuvat tässä tarinassa kohtaamaan ikävyyksiä menneisyydestä. Toinen pärjää niiden kanssa tietysti paremmin kuin toinen. Rebus astelee edelleen tiheään tahtiin pubien ovista sisään ja välttelee yhteyksiä ja tapahtumia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa. Ammattialkoholistin varmuudella hän onnistuu lataamaan päiviinsä mahdollisimman suuren annoksen olutta ja viskiä samalla kun yrittää pärjätä työssään. Tapauksensa hän toki onnistuu ongelmistaan huolimatta ratkaisemaan.

Pidin kovasti Henkiin herätettävistä. Uudelleenkoulutettavien epäkelpojen poliisien keskinäisiä välejä kuvataan kyynisen kiinnostavasti ja lakoninen dialogi korostaa hahmojen rappiota. Tämä taitaa myös olla se kirja, jossa Cafferty on lopulta liian pidettävä. Jännitys säilyy ja Siobhan Clarke saa vähän aikaa paistatella parrasvaloissa kun Rebus on suljettuna kouluun. Mikään ei tässä teoksessa ole lopulta sitä miltä näyttää.

Helmet-haasteessa kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (vuoden 2004 Edgar Award)

Ian Rankin: Henkiin herätettävät (Blue Moon, 2011)

Mustille vuorille

Yksi Hayn reissun kohokohdista oli päiväretki Brecon Beaconsin kansallispuistoon. Hay-On-Wyen kylä on aivan puiston tuntumassa ja sinne pääsi kävellen noin kahdessa tunnissa. Aikaan saattoi vaikuttaa se, että koko matka oli yhtä nousua… Kuljin pitkin Offa’s Dyke Pathia. Se on pidempi vaellusreitti, joka kulkee pitkin Englannin ja Walesin rajaa. Maisemissa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa myöskään ennen Mustien vuorten (The Black Mountains) saavuttamista.

Hay-On-Wye

Polku kulki ensin niittyjen, peltojen ja lehmähakojen reunoja. Sitten seurasi puutarhaa ja maalaistaloa, kovin oli rehevää ja kesäistä. Valtavat ruusut ja pionit alkoivat pihoissa jo menettää terälehtensä. Metsiköt ovat lähinnä meidän jalopuitamme, mutta niityillä kasvaa timoteit ja tutut niittyjen kukat. Maataloa ohittaessa kanat kiirehtivät tieltä pois. Päivä oli kuuma ja alkumatkasta olin vain kiitollinen runsaan puuston tarjoamasta varjosta.

Lammaslaitumilla maisema sitten muuttui. Lampaiden lyhyentynkänä pitämän nurmen takaa alkoi vihdoin häämöttää ensimmäinen Mustien vuorten huippu. Hetkeksi nousu helpottui, mutta polkua oli vaikea erottaa. Nurmi on niin kitukasvuista (syötyä) ettei se lakoonnu poluksi. Lisäksi kävelijät taitavat valita kukin oman linjansa avoimella laitumella eikä eroosiokaan pääse synnyttämään polkua. Siispä hieman eksyin. Onneksi oli kartta kuitenkin mukana eikä harharetkestä tullut kovin pitkä. Offa’s Dyke Pathin opasteet olivat toisinaan hieman tulkinnanvaraisia.

Sykähdyttävintä päivän maisemissa oli ero Englannin maalaismaiseman ja Walesin puolen kukkuloiden välillä. Vaikka pellot ja niityt ovat nekin rinteillä, nousevat Mustat vuoret huomattavasti korkeammalle ja tekevät tällä kohden Englannin ja Walesin rajasta dramaattisen. Reitti seurasi tällä kohden kukkuloiden lakia ilman suuria laskuja ja nousuja. Offa’s Dyke Path olisi varmasti ollut pidemmällekin kiitollista seurattavaa. Toisella puolella kulkija näkee siististi rajattuja peltoja ja toisella Brecon Beaconsin kaukaisuuteen jatkuvat huiput.

Nousua näille kukkuloille elävöittivät lampaat ja hevoset, jotka laiduntavat kukkuloilla omissa laumoissaan. Hevosia oli vielä kukkuloiden laella, lampaat eivät ilmeisesti löydä niitä peittävästä kanervikosta tarpeeksi syötävää. Hevoset olivat paikoin hieman kuumottaviakin. Suurella osalla oli pienet varsat, joita emät arvatenkin olivat tarvittaessa valmiita puolustamaan. Lampaat antavat ihmisen tulla paljon lähemmäksi ennen kuin huutelevat karitsansa karkuun, mutta ne sentään väistävät.

Seitsemän tunnin kävelyllä taisi kertyä noin kaksikymmentä kilometriä. Seurasin reittiä nelisen tuntia ja käännyin sitten takaisin. Paluumatka alamäkeen kävi kummasti sujuvammin. Kovin montaa kävelijää en reitillä tavannut, mutta pari polkujuoksijaa jolkotteli ilman kantamuksia. Ehkä reitti on heille arkipäivää! Vastaantulijoiden pitkät katseet saivat selityksen leirintäalueella. Peilistä tuijottavat kasvot olivat palaneet hienosti – puoliksi. 

Reissussa: Hay Festival 2017

Törmäsin Hay-On-Wyehin varmaan jo vuosia sitten. Ajatus kirjallisuusfestareista oli outo ja jäi tietysti mieleen. Kun sitten keväällä tähdet asettuivat kauniiseen muodostelmaan, satuin löytämään edulliset lennot samoihin aikoihin festariohjelman julkistamisen kanssa. Kohta olikin lennot, majoitukset, junat ja bussit varattuna ja liput matkalla Suomeen. Kummastelin paperilippuja (sähköisiä lippuja ei tapahtumiin ollut tarjolla) mutta olihan tuon par avion-kirjeen saapumisessa tunnelmaa.

Tänä vuonna juhlittiin, sillä Hay Festival täytti 30 vuotta. Jouduin ajoittamaan matkani niin, että suuremmat kirjailijasuosikkini olivat jo esiintyneet. Kaikki tapahtumat, joihin osallistuin, olivat kuitenkin niin kiinnostavia tai innostavia, ettei tämä suuremmin haitannut. Itse asiassa luulen kirjoittavani kaikista tapahtumista kesän mittaan oman postauksensa, niin paljon ajatuksia ne herättivät. Osa sai ostamaan jonkin kirjan. Ainakin kolmen nuoren runoilijan sähköpostivaihtona syntyneestä kokoelmasta kirjoittelen samassa kuin heidän festivaaleilla esittämästään vinon hauskasta performanssista.

Festivaalin yhteentoista päivään mahtui esiintyjiä laidasta laitaan. Kävin kuuntelemassa runoilijoita, kirjailijoita, stand uppia sekä malilaista elektropoppia. Tarjolla olisi ollut myös paljon puhtaasti yhteiskunnallista keskustelua. Omalta osaltani onnistuin valitsemaan sellaisia kirjailijahaastatteluja, joissa yhteiskunnallisuus oli muutenkin vahvasti läsnä. Kuuntelin esimerkiksi Paul Beattyä, vuoden 2016 Man Booker-voittajaa, jonka teoksen Sellout aiheena on rasismi. Moni esiintyjistä myös väänsi itse tapahtuman osallistujademografian yhteiskunnalliseksi vitsiksi. Ian Rankin huomautti, ettei festivaalin alkuaikoina olisi tullut kuuloonkaan ottaa ohjelmistoon jännityskirjailijaa. Ava Vidal taas vitsaili liberaalista, valkoisesta, keskiluokkaisesta yleisöstään. Ja totta toki on, että suurin osa yleisöstä näytti sopivan tähän kuvaukseen. Ikäjakauma sentään oli laaja ja lapsille ja nuorille oli järjestetty valtava määrä ohjelmaa. Myös esiintyjät olivat huomattavasti moninaisempi porukka kuin yleisönsä. 

Festarialue sijaitsi noin mailin päässä itse kaupungista. Leirintäalueelta pääsi kävelemään sinne Wye-jokea seuraillen. Itse alueella oli katettuja ja kattamattomia tiloja pitopöytineen ja lepotuoleineen lukemiseen ja pikniköintiin. Ruokaa ja juomaa oli tietysti myös tarjolla. Erityisen vetäviksi osoittautuivat Oxfamin käytettyjä kirjoja myyvä hyväntekeväisyyskauppa ja festivaalin esiintyjien teokset yhteen kerännyt valtava kirjakauppa. Jouduin kantamaan kirjani selässä takaisin Suomeen, joten ostettujen kirjojen määrää ei onneksi voinut loputtomiin kasvattaa.

Hayn festivaali oli todella hauska tapahtuma. Vaikka pikkukylään joutuu Lontoosta kulkemaan junalla (ensin Herefordiin) ja sitten vielä bussilla perille, olivat yhteydet toimivat. Keväällä majoitusta oli tarjolla enää telttamuodossa. Tangerine Fieldsin majoituspalveluista jäi kuitenkin vain hyvää sanottavaa. Telttailualueella oli toimivat suihkut ja vessat, jopa puhelinta oli helppo ladata. Eikä ihan joka päivä edes satanut. 

Lisätietoja festareista löytyy täältä, liput tulivat tänä vuonna myyntiin huhtikuussa.