Arsenin neljä elämää

Tässä ihmetarinassa seuraillaan miten nuoresta Arsenista kehkeytyy pyhittämistä vaille valmis pyhimys. Hän aloittaa elämänsä ukkinsa Kristoforoksen luona. Tältä Arseni oppii parantamisen taidon ja kasvien käyttömahdollisuudet. Menetettyään vanhempansa, Kristoforoksen ja vielä rakkaansa Ustinankin, hän lähtee sovittamaan syntejään jakamalla parantamisen lahjaansa. Arsenista tulee Ustin ja hän kulkee parantamassa ruttoon sairastuneita.

Ustin on houkka, jumalan mies, kylähullu, jolla on parantamisen lahja. Hän ihmeparantaa ihmisiä ruhtinaista maan merkityksettömimpiin, ja parantaa ruton – Jumalan armosta – niin monelta kuin ehtii. Kunnes päätyy italialaisen tulevaisuudennäkijän Ambrogion matkassa pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Vaellus päättyy huonosti ja Ustin palaa Venäjälle ja luostariin, jossa hän Ambrosiuksena tekee töitä ja rukoilee. Ambrosiuksesta tulee Laurus, hän päätyy asumaan luolaan ja parantamisen ohessa saa vihdoin tilaisuuden sovittaa Ustinan kuolema.

Alkuun kerronta oli hieman tylsää ja ulkokohtaista, vaikka tarinan vinksautukset viehättivät heti.

Todennäköisesti hänellä ei ollut hallussaan mitään elämän eliksiiriä. Sellainen ei sovi yhteen sen kanssa, mitä muutoin hänestä tiedämme. Toisin sanoen, hän ei varmuudella sanottuna ole tällä hetkellä joukossamme. Sillä varauksella, ettei hän aina itse ymmärtänyt, mitä aikaa on pidettävä tänä hetkenä.

Tarina sijoittuu keskiajalle, 1400-luvulle, jolloin Venäjälle odotellaan ennustettua maailmanloppua. Erityisen historiallinen teos ei kuitenkaan ole, vaan historia on yhtä joustava kuin Arsenin aikakäsitys.

Lumen alta paljastui kaikki ruma – edellisvuotiset lehdet, värinsä päästäneet rievut, haalistuneet muovipullot.

Arsenin ajassa kaikella tapahtuvalla on alkunsa ja loppunsa Jumalassa ja jumalanmiehillä ja houkilla on parantamisen, ennaltanäkemisen ja vetten päällä kävelyn kykyjä. Jumala tai pyhimykset opastavat suorasanaisesti uskovia ja jo kuolleet kirkonmiehet palaavat tarvittaessa neuvomaan jälkeen jääneitä siinä, minne pitää mennä ja mitä tehdä.

Tuntuu kuin olisin vähän lennossa. (Starets Innokenti irtosi maasta ja liisi hiljalleen Ambrosiuksen ohitse). Ei nyt tietenkään kauhean korkealla.

Ensin tarina kuitenkin hieman laahasi. Kristoforos oli lohdullinen kaikkitietävä isoisähahmo ja hänen seurassaan olisi viihtynyt pidempäänkin. Kaikki hahmot olivat kuitenkin samaan tapaan arkkityyppisiä, eivätkä herättäneet erityisiä tunteita suuntaan tai toiseen. Lopulta kerrontatyyli nappasi kuitenkin mukaansa ja erityisesti osiot, joissa italialainen Ambrogio oli mukana, olivat kiinnostavia. Lopun vääjäämätön lipuminen pyhää erakkoutta kohti ei kuitenkaan enää järin innostanut, vaikka tarina heräsi vielä sovituskertomuksen myötä hetkeksi henkiin ennen loppua.

Jevgeni Vodolazkin: Arsenin neljä elämää (Into, 2015)