Ohikirjallinen päivitys

Lupailin viime syksynä käydä ainakin kahdessa kulttuuritapahtumassa ennen vuoden loppua. Vaan enpä käynyt. Loppuvuodesta kävin sentään katsastamassa yhden näyttelyn. Kyseessä oli Tennispalatsissa esillä ollut Yayoi Kusama. Hänen värikylläinen näyttelynsä piristi kovasti kylmää joulukuuta, mutta on jo ehtinyt siirtyä muualle.

Yayoi Kusama: Hymn of Life, HAM

Tänä vuonna aion kunnostautua myös esittävän kulttuurin kuluttajana. Ensimmäiseksi suuntasin Kansallisteatteriin katsomaan Shakespearen näytelmää Rikhard III. Sitä esitetään osin loppuunmyydyin näytöksin Willensaunassa. Käyn todella harvoin teatterissa ja odotukset ovat ehkä sen myötä aina hieman kohtuuttomat. Shakespeare ei tällä kertaa oikein iskenyt, vaikka toki näytelmä oli laadukas ja sain siitä paikoin paljonkin irti.

Rikhardia esittävä Kristo Salminen oli vakuuttavan epämiellyttävä vallanhaluisena ja vainoharhaisena Rikhardina. Erityisen vaikutuksen teki myös koko esityksen musiikista vastannut, lavalla lähes koko ajan pysytellyt Mila Laine. Pidin lavastuksesta, se taipui pienin muutoksin näytelmän tarpeisiin ja jäi oikeutetun syrjään tarinankerronnasta. Loppua kohden tunnelma myös alkoi tiivistymään ja kohtaus, jossa pimeys tiivistyy Rikhardin ympärille, oli toteutettu hienosti valojen ja höyryn avulla.

Ennen esitystä kävin katsastamassa myös pari näyttelyä. Koska mikään niistä ei myöskään valloittanut, epäilen että kyse oli osin huonosta kulttuurinkulutuspäivästä. Kiasmassa oli tuona päivänä vielä esillä Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin yhteisprojektista syntynyt näyttely Pahan jälkeen sekä Mona Hatoumin näyttely. Kiasmassa on viime vuosina ollut monia vähän vastaavan tyyppisiä yhteiskunnallisesti kantaaottavia näyttelyitä. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Näistä näyttelyistä kumpikaan ei oikein puhutellut.

Koutaniemen kuvat olivat toki upeita, erityisesti kaksi kuvaa nauravista naisista, joiden kasvot joku tutuista mutta vähemmän turvallisista miehistä oli tuhonnut hapolla. Yksinkertainen kontrasti kauhean ja elämänilon välillä toimi ja naiset olivat kuvissa esillä itsenään, eivät pelkkinä uhreina. Näyttely kokonaisuudessaan tuntui kuitenkin latistavan kauheat aiheet yksiulotteiseksi saarnaksi. Tällä kertaa kuvat olisivat ehkä olleet monisanaisempia yksin. Mona Hatoumkaan ei koskettanut. 

Hänen teoksistaan riemastutti kuitenkin tuoli, jonka istuimelle oli kolmion muotoon aseteltu häpykarvakeko. Taisin nauraa ilahtuneesti ääneen kaikille niille mielleyhtymille, joita tuoli synnytti.

Amos Anderssonissa taas oli esillä pelkistettyjä teoksia. Siellä tuli hieman kiire ja mieleen jäivät lähinnä Elina Merenmiehen tumman kauniit teokset. Linkkivinkki. Ja StiinaSaaristo. Hänen työnsä jäävät aina mieleen, johonkin alitajuntaan kummittelemaan. Kun uusi Amos Rex valmistuu vanhalle bussiasemalle, ei tässä AA:n talossa ilmeisesti enää näyttelyjä nähdä. Siispä kannattaa käydä nyt. Jo itse vanha talo on kuljeskelun arvoinen.

Kotiin palatessa nautiskelin joka suuntaan lentävistä hiutaleista ja upottaviksi yllätyssilmäkkeiksi dyyniytyneestä lumesta. Lyhyesti: myrskyn tunnusta. Sitä ehkä kaipasin tuona päivänä näytelmältäkin. Talvesta on tullut alkuvuodesta nautittua kuitenkin myös lempeämmissä tunnelmissa. Tuusulanjärvellä pääsin testaamaan kahteen otteeseen retkiluistelua ja sain itseni vihdoin helmikuussa myös lähiladuille aamuauringosta nauttimaan.