sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Jouluntoivotus

Olen päässyt viettämään tätä joulua lumisissa maisemissa ja ottanut siitä kaiken ilon irti esimerkiksi lumienkelien ja lumilyhtyjen muodossa. Lumihahmoja on rakenneltu viimeksi lapsena ja sen kyllä taitaa huomata... Tämä suomalaisen hiustyypin omaava lumiakka toivottaa joka tapauksessa rauhallista joulua itse kullekin!



lauantai 23. joulukuuta 2017

Elokuvat TOP 30 osa 3

10. City of God

Tarina Rio de Janeiron väkivaltaisista slummeista. Buscapé saa käsiinsä kameran ja päätyy kuvaamaan huumejengejä niihin liittymisen sijaan. Slummissa ei kuitenkaan voi pysytellä 
puolueettomana. Hieno kuvaus köyhyydestä, väkivallasta ja nuoruudesta niiden keskellä.


9. Lihan värinä

Lihan värinä tutustutti minut Almodovariin, ja jo sen vuoksi se ansaitsee paikan listalla. Tarina pakkomielteisesti ihastuneesta nuorukaisesta on melkoisen häiritsevä. Elokuva on kuitenkin sensuelli ja erikoinen rakkaustarina, jonka rytmitys onnistuu vangitsemaan katsojan.

8. Nimeni on Joe

Myös tämä Ken Loachin hieno tarina kertoo rakkaudesta. Oikeastaan se kertoo välittämisestä: sosiaalityöntekijä välittää asiakkaistaan, Joe välittää kavereistaan, Sarah välittää Joesta. Tässäkin ollaan työttömyyden ja alkoholismin vaivaamassa slummissa, tällä kertaa Iso-Britanniassa.


7. Trainspotting

Tässä elokuvassa on upea rytmi, jota hieno musiikki korostaa. Tarinan skotlantilaiset narkkarinuoret ovat persoonallisesti kuvattuja ja onhan tämä nyt vähän tällainen sukupolvielokuva.

6. Jackie Brown

Tässä lempielokuvani Tarantinon tekeleiden joukossa. Kuten edellä mainitussa Trainspottingissa, tässä on todella hieno rytmi. Jännite ei hellitä kertaakaan, vaikka elokuva onkin hidas ja nautiskelee rauhassa motown-tunnelmista. Pam Grier on vaikuttava ja tarina poliisin ja asekauppiaan väliin joutuvasta lentoemännästä suorastaan voimauttava.

5. Winter’s Bone

Jennifer Lawrence tekee vahvan suorituksen perähikiän asukkina, joka joutuu tukalaan tilanteeseen. Isä katoaa ja perhe on menettää talonsa takuurahojen erääntyessä. Nuori tyttö yrittää pärjätä sairaan äidin ja kahden nuoren sisaruksen kanssa. Hänellä ei ole muuta vaihtoa kuin löytää isänsä, mitä ikinä se vaatiikin.


4. Animal Kingdom

Australialainen elokuva kertoo pojasta, joka äidin kuoltua yliannostukseen joutuu tämän rikollisten sukulaisten armoille. Joshua päätyy tasapainottelemaan sukuun kuulumisen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä. Tässä elokuvassa on kohtauksia, joita on vaikea katsoa. Perheen (Joshuan enojen ja isoäidin) keskinäiset välit on kuvattu hienovireisesti. Samoin pienen roolin etsivänä tekevä Guy Pearce onnistuu kiteyttämään jotakin olennaista siitä, kuinka ystävällisyydelle ei tässä maailmassa ole tilaa. Upea rikoselokuva on tämä.


3. Profeetta

Rikosmaailmassa liikutaan myös tässä ranskalaisessa elokuvassa. Nuori Malik joutuu ranskalaiseen vankilaan. Hänet pakotetaan työskentelemään italialaisille mafiosoille. Hiljaisessa Malikissa on kuitenkin paljon enemmän kuin päälle päin näkyy, eikä ole selvää kenelle hän on lojaali. Hieno kasvukertomus ja onhan tämä kiinnostava myös vankilaelämän ja sen valtasuhteiden kuvauksena. Jälleen viittaisin rytmitykseen, joka tässä on ajoittaisesta hitaudestaan huolimatta todella toimiva.



2. Viisi vuodenaikaa


Tämä elokuva on meditaatio. Järven keskellä kelluvassa asunnossaan asuva erakko kasvattaa poikaa, joka aikanaan lähtee maailmaan ja joutuu palaamaan sieltä häntä koipien välissä. Kuolemaa, rakkautta, elämää ja hiljaisuutta. On vaikea kertoa mistä tämä kertoo. Siinä on levollisuutta, vääryyttä ja satunnaisuutta, rakkautta ja katumusta. Järvi on ja pysyy ja portti järven keskelle vievälle veneelle aukenee pienelle ihmiselle, joka ei ole ollenkaan niin ikuinen kuin kuvittelee olevansa.

1. Kaikki äidistäni

Toinen listalle päätynyt Almodovar on tämä Kaikki äidistäni, jonka olen katsonut niin monesti, että osaan sen ulkoa. Rakastan sitä maailmaa, johon poikansa menettänyt Manuela Barcelonassa palaa. Se on sekoitus nunnia ja transvestiitteja, ja siinä suhtaudutaan suurella lempeällä sydämellä niin ahdasmielisyyteen kuin dramaattiseen näyttelijäsuuruuteenkin. Kaikki äidistäni on lohdullinen, kaunis ja itkettävän hieno.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Hilary Mantelin novelleja


Novelli nimeltä Terminus Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelmasta ansaitsee peukutuksen (katso novellihaaste) henkilöhahmon rakentelun vuoksi. Huomio kiinnittyy koko novellin ajan vahvasti päähenkilön, kertojan, hahmoon. Miksi hän ajattelee nähneensä kuolleen isänsä junassa? Mistä kumpuaa tarve ajatella, että isä odottaa häntä seuraavalla asemalla? Vihjeitä annetaan, mutta niukasti, ja lukija joutuukin työskentelemään tämän novellin parissa. Saako suru ajatukset kulkemaan tällaisia synkällä tavalla lohdullisia polkuja vai onko taustalla jokin konflikti, joka tekee isän kuolemasta erityisen vaikean käsitellä? Kuolleet nivoutuvat kertojan junamatkaan tavalla, joka tekee arkisesta lehtikioskista ikkunan tuonpuoleiseen. Tämän novellin haluaa lukea monesti, sillä ensimmäinen lukukerta jättää jälkeensä voimakkaan mutta vielä hämmentyneen tunnetilan.


Jätän peukutuksen väliin novellin Mistä tunnen teidät? kohdalla. Tämä ei johdu siitä, että novellissa olisi jotakin vikaa. Sen elementit ovat vain sen verran tasapainoiset, ettei mikään yksittäinen novellin piirre nouse erityisen tärkeäksi. Kuten edellisenkin novellin kohdalla, koin hämmennystä myös tämän luettuani. Hahmo, elämänhallintansa kanssa kipuileva kirjailija, on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Yhtä lailla kiinnostavia ovat ihmiset ja paikat, joihin hän joutuu matkatessaan esitelmöimässä. Siitä en sen sijaan ole ollenkaan varma, mistä novelli kertoo. Ehkä se kertoo niistä aina samanlaisista paikoista, joissa kirjailija työskentelee taikka hänen kohtaamastaan moraalisesta pulmasta? Tai sitten otsikko voi toimia neuvonantajana ja kyse on kirjailijan psyykestä ja siitä, mistä tämän henkilön tuntisi. Mistä kirjailijan tuntee, miten kirjailija ajattelee? Tämäkin novelli jää odottamaan uusintalukua.

Kun päivä koitti, ihmettelin, miksi olin suostunut, mutta on helpompi sanoa kyllä kuin ei, eikä lupausta antaessaan tietenkään ajattele, että päivä todella joskus koittaa – ehkä tulee ydintuho tai muu vastaava sivujuonne.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

torstai 21. joulukuuta 2017

Lemn Sissay - elävää runoutta


Palaan vielä hetkeksi Hayn kirjallisuusfestivaaleille ja kesäisempiin tunnelmiin. Valitsin festariohjelmasta kaksi runonluentaa, vaikken olekaan runoja juuri englanniksi lukenut.  Varsinkaan en ole niitä kuunnellut, edes suomeksi. Tämä on itselleni siis täysin tuntematon kulttuurin muoto. Toinen esitys oli kolmen runoilijan yhteisluenta. Siitä enemmän täällä. Toisessa esiintyi Lemn Sissay, jonka esiintymisen voimaa on vaikea sanoin välittää. Hän on dramaattinen, hänellä on hieno (ja vähän pelottava) kilto silmissä. Hän tuntuu kirjoittaneen runonsa esitettäviksi. Ne ovat rytmikkäitä ja niissä on esiintymisen kannalta suotuisia seikkoja, kuten toistoa. Sissay oli siis kaikin puolin loistava esiintyjä Alla linkki videoon, se antanee parhaan kuvan tämän herran taidoista.



Sissay esiintyi festivaaleilla myös toisenlaisessa yhteydessä. Hän on kasvanut sijaisperheissä ja valtion huomassa ja puhuu voimallisesti huostaanotettujen lasten puolesta. Häneltä löytyy aiheesta myös TED talk. Se löytyy täältä. Tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus hänen työssään on aika kiinnostava. Sissay on tehnyt myös tilaustöitä, esimerkiksi alla olevan videon Manchesterin yliopistolle.



keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Joulun lauluja

Päivittelin viime vuoden joulu-aiheista soittolistaani ja yllätyin siitä, kuinka monta klassikkoa pitää aina vain paikkansa sillä. Suosikit eivät juuri vaihdu, vaikka uusia kappaleita listaan vuosittain tuleekin lisättyä. Tänä vuonna olen kuunnellut erityisesti seuraavia kappaleita.

Tonttu




Hiljainen joululaulu




Siitä tuntee joulun (tosin Pedro's Heavy Gentlemenin versiona)




Kun maas on hanki




Silmitön talvi (Miljoonasade)


tiistai 19. joulukuuta 2017

George Saundersin novelleja



Saundersin Sotapuiston perikato vaikuttaa vielä brutaalimmalta kuin aiemmin suomennettu Joulukuun kymmenes. Suomennosjärjestyksestä huolimatta se on varhaisempaa tuotantoa ja ilmestynyt 17 vuotta aikaisemmin. Kuitenkin kokoelmien novelleissa on jotakin samaa. On elämisen raskautta ja alistumista lähestyvää tyytyväisyyttä. Karuja tarinoita, jotka hätkähdyttäessäänkin ovat tunnistettavia ja todentuntuisia. Ensimmäiset kaksi novellia Saundersilta ovat jälleen aamukahvikamaa eli kokoelman lyhyimpiä. Molemmat ansaitsevat novellihaasteen peukutukset, joskin eri syistä.


Kostotarinassa Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja on henkilöhahmo, joka piirtyy traagisen ymmärrettävänä lukijan mieleen. Yli yhdeksänkymmenen ikäinen nainen elää jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa ja työskentelee (kyllä!) jonkinlaisen museon siivoojana. Museossa pääsee seuraamaan oikean lehmän ruoansulatusta ja tutkimaan vieläkin karumpia anatomian esityksiä. Nainen mietiskelee ohimennen elämäänsä ja sitä, kuinka olisi voinut olla toisin, kun edes jokin asia olisi onnistunut, kun joku ihminen olisi ollut toisenlainen. Muutama omituinen huomio ja novellin käänne tuovat lisäulottuvuutta hahmoon, joka ei ehkä olekaan aivan niin uhrina kuin aluksi vaikuttaisi. Tämä novellin jännite on kiinnostava. Missä määrin nainen on muiden armoilla nyt ja ennen? Novellia voisi siis peukuttaa myös kiinnostavan konfliktin vuoksi, mutta pitäydytään tällä kertaa henkilöhahmossa.



Toinen novelli, Isabelle, kertoo sairaasta tytöstä. Tai oikeastaan se kertoo kaikista niistä, joiden elämä sitoutuu tyttöön. Edelliseen novelliin verrattuna tämä tarina on suorastaan toiveikas, kaikesta kamalasta huolimatta. Tyttö, Luuton, ei puhu ja on kivulias. Hänen äitinsä on jättänyt tytön ja isä pitää tästä huolta parhaan kykynsä mukaan, työn ohessa. Tässä novellissa peukutan teemaa. Se tuntuisi olevan vastuu muista. Erityisesti edellä käsitellyn novellin jälkeen tuntui, että jonkinlainen hyvyys/pahuus-tyyppinen teemoittelu hallitsi tätä tarinaa. Moni henkilö tekee hyvää ja kantaa vastuunsa. He voivat samaan aikaan olla kuitenkin myös pahantekijöitä. Hyvä ja paha ovat tässä novellissa banaaleja.


George Saunder: Sotapuiston perikato (Siltala, 2016)


maanantai 18. joulukuuta 2017

Runoja - Hell-P Me



Hell-P Me on kiinnostava projekti. Siinä kolme nuorta brittirunoilijaa on viestitellyt sähköpostitse toisilleen vajaan vuoden ajan. Keskustelu on käyty runoin ja on paitsi vastavuoroista, myös arkisia tuntemuksia dokumentoivaa. Runoissa näkyy ajan vaihtelu – jouluna puhutaan ylensyönnistä ja päivänpolitiikkaan viitataan suoraan. Samoin runoissa puhutaan suoraan keskustelukumppaneille, toivotaan pikaisia vastauksia ja puidaan runonvaihdon merkitystä.

but you read it blue and read it yellow
read furious rage as calm and mellow
(Lily)

Kaikilla kolmella on oma selvästi erottuva äänensä. Lily Ashley on lennokas ja tuntee ääripäästä toiseen. Grace Pilkington on itseironisen lempeä. James Massiah Elää uhmakkaasti. Runonvaihto paljastaa myös jotakin kunkin elämästä. Kumppanit vaihtuvat ja työ tuntuu välillä merkityksettömältä. Yksi tarvitsee lääkkeitä pysyäkseen itsenään ja toinen käyttää niitä milloin mihinkin tarkoitukseen. Tuntuu myös siltä, että jokaisella on erilainen elämänpiiri. Grace opettaa ja viihtyy kotona. James ja Lily bilettävät. Kuitenkin he lukevat toisiaan arvostuksella ja kiinnostuksella ja tämä lämpö välittyy myös lukijalle. Onkin jännittävää miettiä, kertovatko runot niin suoraan kirjoittajien elämästä kuin minkä vaikutelman niistä saa.

I danced so much
And sang so much
And slept at night
But not that much
(James)


Kokoelma on harvinaisen raikas osoitus kielen voimasta. Kaikki kolme kirjoittajaa onnistuvat luomaan arkisessa sähköpostin vaihdossa koskettavia ja yleismaailmallisia teoksia. Osa on ajankohtaan sidottuja ja toiset tuntuvat lähinnä kirjoittajalleen terapeuttisilta. Suurimmaksi osaksi runot ovat kuitenkin työstettyjä kokonaisuuksia. Ne toimivat myös luettuina. Ostin kokoelman Hayn festareilta eksyttyäni kuuntelemaan näitä kolmea runoilijaa, jotka lukivat yleisölle tätä vuoropuheluaan. Esityksen näkeminen vaikutti varmasti myös lukukokemukseen, sillä runoilijat piirtyivät jo sen perusteella tarkasti mieleen. Nyt lukiessa he tuntuivat jo hieman tutuilta.

Santa’s sacks hang underneath my eyes,
and my arteries bubble with wine,
Greasy skin pricked with pine,
It’s no wonder I feel far from fine.
(Grace)

Lily Ashley, Grace Pilkington, James Massiah: 'Hell-P Me' (Little Grape Jelly, 2017)

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Ultra Bra

Otsikkoon ei tarvitsekaan lisätä mitään. Olipa mahtava keikka. Minulla ei ollut kesällä mahdollisuutta lähteä katsomaan yhtä lempiyhtyeistäni, joten olin melkoisen innoissani saadessani syntymäpäivälahjaksi lipun areenan konserttiin. Perjantai-iltana suuntasin siis siskoni kanssa Pasilaan suurin odotuksin.

Ensin tuntui epätodelliselta, että lavalla tosiaan oli Ultra Bra. Onhan siitä kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta, kun viimeinen itselleni tärkeä levy, Kalifornia, ilmestyi. Yhtye aloitti kuitenkin heti vakuuttavasti ja alusta loppuun esiintyminen oli mykistävän laadukasta. Yleisö oli jähmeää yllättävän kauan, mutta kappaleet hypnotisoivat silti. Ja loppua kohden tunnelma kohosi. Oikeastaan tämän draaman kaari oli toimiva, sillä loppua kohden vain noustiin ja noustiin. Lopulta päästiin siihen, että koko areena lauloi ja aaltoili.


Olin iloisesti yllättynyt esitetyistä kappaleista. Mukana olivat esimerkiksi hienot Haikara ja Entäs nyt? Keikalla kuultiin myös aiemmin esittämätön tai ainakin vähän esitetty Lähettäkää minulle kirjoja. Valoshow tuki upeasti keikkaa ja oli oikeastaan itsessäänkin taidetta. Hyvin vahvasti tuli esille se, kuinka tärkeä osa yhtyeen vetovoimaa on tuike silmäkulmassa. Onhan se nyt hauskaa, että areenallinen ihmisiä laulaa täysin rinnoin Haukea. Keikalta lähti sydän keveänä ja kurkku onnellisen karheana.



lauantai 16. joulukuuta 2017

Elokuvat TOP 30 osa 2

20. The Departed

Tämäkin listan osuus alkaa elokuvalla, jota katson viihtyäkseni. Se kuuluu siis samaan ryhmään kuin numeron 30 Inception. The Departed on sellainen kovaksi keitetty bostonilaistarina, jossa miesten elämään kuuluu väkivalta ja naiset ovat siinä mahdollisesti pienessä sivuosassa. Tätä elokuvaa ei siis voi katsoa aina, ainakaan silloin kun ei pysty ohittamaan elokuvan pääpahiksen kiroilua ja rasistista sekäs misogynististä läppää. Nyt alan jo itsekin miettimään miksi tämä ylipäänsä on listalla ja vielä näin korkealla. Ehkä siksi, että se on rytmiltään lähellä täydellistä. Juoni kestää, se yllättää ja se jännittää. Tässä elokuvassa hyvä on helppo erottaa, mutta ei se oikein niskan päälle pääse.  

19. Amores Perros

Tämä elokuva on ensimmäinen muistamani tekele, jossa kerrotaan useampi toisiinsa limittyvä tarina (Magnolian ja Crashin myöhemmin suosituksi tekemään tyyliin). Meksikolaisdraamassa liikutaan koiratappeluiden ja asunnottomien sekä toisaalta varakkaan huippumallin maailmassa. Tarinat pyörivät koirien, kurjien rakkauksien ja rakkauden koiriin ympärillä. Tärkeimmältä tuntuvan tarinan keskiössä olevaa Octaviota näyttelee Gael Garcia Bernal.

18. Menneisyyden ote

Denis Lehanen kirjaan perustuva elokuva ei ole lähelläkään täydellistä, mutta jotakin voimakasta siinä on. Lapsuuden kaverukset joutuvat tekemisiin aikuisina murhan uhrin omaisena, murhaa tutkivana etsivänä ja silminnäkijänä. Murhatun tytön isä on entinen rikollinen edelleen hyvinvoivilla suhteillaan. Toisaalta silminnäkijä on poika, joka lapsena astui siihen autoon, joka ei lopulta ollutkaan poliisiauto. Hieno tarina niistä jännitteistä, jotka päätyvät ohjaamaan kunkin henkilön toimintaa murhan jälkeen.



17. Henkien kätkemä

Hayao Miyazakin animaatio on surrealistisessa unenomaisuudessaan yllättävän realistinen kuvaus tytöstä, joka joutuu vahingossa outoon maailmaan. Tähän kohtaan olisi voinut valita myös monesta muusta Studio Ghiblin tuotannosta, mutta koska tämä oli minun ensimmäinen kohtaamiseni Miyazakin kanssa, saakoon se kunniapaikan.



16. Kerran sotureita

Kerran sotureita on kuvaus perhehelvetistä, mutta samalla se on paljon enemmän. Maoriperhe taistelee nyt viinaa ja jengejä ja väkivaltaa vastaan, mutta taistelu ei oikein kanna. Väkivalta ei olekaan soturin tärkein voima. Se löytyy pikemminkin itsensä arvostamisesta, identiteetistä. Sitä taas ei yhteiskunnan laitamille pakotettujen maorien ole helppo kaapia kasaan. On varmasti lähes kaksikymmentä vuotta siitä kun näin elokuvan viimeksi, mutta se teki lähtemättömän vaikutuksen.


15. Tulikärpästen hauta

Tätä elokuvaa olen usein kuullut kutsuttavan maailman surullisimmaksi. Ja niin se taitaa olla. Animaatiossa vanhempi veli ja aivan pieni sisko joutuvat pärjäämään kaksin sodan aikaisessa Japanissa. He eivät saa apua edes sukulaisilta, jotka huolehtivat ensimmäiseksi oman perheensä hengissä pitämisestä. Ruoho ja ajoittainen riisiannos ravintona tekevät elämän jatkumisen ulkona asuville lapsille lähes mahdottomaksi. Ja näissä oloissa he yrittävät tukeutua ainoaan, joka heillä on eli toisiinsa. Jos et ole nähnyt, katso. Mutta varaa lähettyville nessupaketti.

14. Tähtisumua

Tähtisumua taitaa olla listan hilpein elokuva. Se on sovitus Neil Gaimanin saman nimisestä romaanista. Elokuva kertoo Tristanista, jonka Wall-nimisen asuinkylän vieressä aukeaa salaperäinen niitty. Sinne ei tietenkään saisi mennä ja syy selviää Tristanille kantapään kautta. Tämä on hilpeä ja suloinen fantasiaseikkailu ja rakkaustarina, sellainen aina luotettava hyvän mielen elokuva.

13. Looking for Eric

Ken Loach on lempiohjaajiani. Hän kertoo tarinoita työväenluokkaisesta Britanniasta. Tässä elokuvassa pääosassa on postinkantaja Eric. Hän on kahden teinin yksinhuoltaja, joka selviää päivistään kuvittelemalla itselleen life coachin. Kuuluisa jalkapalloilija Eric Cantona istuu kaimansa sängyllä ja lausuu filosofisia todellisen Ericin ongelmista. Elokuvassa Cantonaa esittää tietysti Cantona itse. Eric on väsynyt eikä toisen teinin joutuminen ongelmiin helpota asiaa. Apuun rientää kuitenkin yhteisö. Looking for Eric on lopulta hyvän mielen elokuva, vaikka siinä ollaankin välillä melko masentuneissa tunnelmissa.


12. Aladdin

Lempparianimaationi Disneyn elokuvista! Katsoin tämän lapsena niin monta kertaa, että osasin jokaisen repliikin ulkoa. Ehkä osaisin vieläkin. Kerrankin suomenkielinen versio on parempi kuin alkuperäinen. Vesa-Matti Loiri on loistava lampunhenkenä. Olen ymmärtänyt, että nykyään myynnissä oleva versio on jollakin tavalla leikattu (ehkä alkutunnarissa ei enää leikellä kurkkuja?). Sen takia en ole uskaltanut hankkia tätä omaksi. Mitä jos muistan edelleen replat, mutta ne ovatkin nyt väärät?


11. Sleepers

Neljä lasta tekevät virheen ja joutuvat maksamaan siitä kohtuuttoman hinnan. Vuosia myöhemmin seuraa kostoretki. Sleepers kertoo hyväksikäytöstä ja sen seurauksista, kostosta ja sen seurauksista sekä sellaisista siteistä ihmisten välillä, jotka syntyvät vaikeuksissa. Jälleen yksi hienorytminen elokuva. Tätä jää katsomaan joka kerta, kun se televisiosta tulee (ja tätähän tapahtuu aika usein).

perjantai 15. joulukuuta 2017

Joulun kirjoja


Joulun tärkeimmät valinnat liittyvät juustoihin, suklaaseen ja kirjoihin. Juustojen osalta perinteenä on käydä jollakin erinomaisella juustotiskillä maistelemassa ja valitsemassa huolellisesti liian suuri määrä erilaisia juustonkantteja. Suklaata taas täytyy varata sekä massana että laatuna. Kirjojen suhteen ei jouluperinteitä ole syntynyt.Tänä jouluna aion kuitenkin toteuttaa aavistuksen mahdollisesti toimivasta jouluperinteestä. Hain kirjastosta joululukemiseksi Connie Willisin Tuomiopäivän kirjan. Siinä aikamatkaaja joutuu vahingossa ruton vaivaamalle vuosisadalle. Kirja kertoo hänen selviytymistaistelustaan kylässä, jota rutto uhkaa. Historiallisesti katsoen kirja on ilmeisesti puuta ja rehua, mutta jotakin kaunista ja toiveikasta ja jouluisen viatonta siinä on. Olen lukenut kirjan kahdesti ja molemmilla kerroilla ajatellut sen sopivan jouluun. Tänä vuonna testaan tämän aavistuksen. Toinen joulukirja on dekkari, P.D. Jamesin kirjoja en ole aikoihin lukenut.


Kolmas joulukirja on yllätys. Kirjastostani löytyi pöydällinen kauniisti paketoituja tietokirjoja. Niiden aiheista näkyy vain vihjaus paketin päällä. En ole vielä osannut päättää avaanko paketin vasta aattona vai tyydytänkö uteliaisuuteni ennen sitä.


Viimeiset joulukirjaehdokkaat saapuivat juuri postissa. Diana Wynne Jonesin runsaassa tuotannossa riittää lukemattomia kirjoja. Nyt vain pitäisi päättää haluanko tarttua Neil Gaimaninkin ylistämään klassikkoon Dogsbody vai matkaanko kuitenkin Chrestomancin maailmaan The Pinhoe Eggin mukana.

torstai 14. joulukuuta 2017

Neil Gaiman: The View from the Cheap Seats



Hankin tämän kokoelman Neil Gaimanin esipuheita, juhlapuheita sun muita ei-fiktiivisiä tekstejä matkalukemiseksi kesällä. Se on sekalainen yhdistelmä erilaisia kirjoituksia sen tai tämän kirjoihin ja sarjakuviin liittyvän asian kunniaksi. Kirjoitukset ovat lyhyitä ja niitä onkin yhteensä lähemmäs sata. Toisaalta niiden vahvuus on juuri siinä, että ne ovat innostuneita ylistyspuheita tai kannanottoja kirjailijalta, joka rakastaa omaa genreään.

Mukaan mahtuu esimerkiksi pohdintaa siitä, miksi kauhutarinat ovat tärkeitä. Tämä kirjoitus sekoittuu kauhutarinoihin ja taas takaisin alkuperäiseen kysymykseen. Kuin ohimennen Gaiman käyttää lukijan rajamailla, eikä sen jälkeen voi ainakaan kieltää kauhun vetovoimaa. Technology does nothing to dispel the shadows at the edge of things. Muutenkin kirjasta tekisi mieli kopioida pieni vihkollinen sitaatteja. Toinen vihkollinen täyttyy niistä kertojista ja piirtäjistä ja teoksista, joihin pitäisi tutustua paremmin.

The View from the Cheap Seats osoittaa helposti, miksi Gaiman on niin tärkeä viime vuosikymmenien scifi- ja fantasiakirjallisuudelle. Kaikesta mihin hän koskee, tuntuu tulevan erityisen merkityksellistä, on kyse sitten juhlapuheesta, myytin uudelleenkirjoittamisesta tai Lontoon maanalaisesta. Tässä tapauksessa tuo merkityksellistyminen koskee käsiteltyjen aiheiden lisäksi itse lukemista. Kokoelma on todellinen lukemisen ylistys. Tilasin juuri joululukemistoon yhden Gaimanin suositteleman kirjan ja odotan jo kovasti, että pääsen lukemaan tätä kirjaa koskevan tekstin uudelleen.


Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Neil Gaiman: The View from the Cheap Seats (Headline, 2016)

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Hilary Mantelin novellista Rytmihäiriö


Aloitin tämän Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman lukemisen etsimällä sisällysluettelosta mahdollisimman lyhyen novellin. Luin sen aamukahvin kanssa ennen töihin lähtöä ja valinta osoittautui erinomaiseksi. Rytmihäiriö maalailee kiinnostavan kuvan avioliitosta tai ehkä aviomiehestä tai vaimosta tai ehkä naapurista. Noin kahdeksassa sivussa Mantel ehtii kuvailla kiihkeän kohtauksen kautta kaikkien kolmen henkilöhahmon niin, että tarina tuntuu uskottavalta. Heti alussa kerrotaan, että avioliitto tulee sinä päivänä päättymään. Lyhyeen hetkeen mahtuva tarina onnistuu silti yllättämään.

Rytmihäiriö on niitä lyhykäisiä novelleja, jotka lähentelevät täydellisyyttä. Peukutettavaa novellihaasteeseen siis riittäisi, mutta päädyn tämän kohdalla kuitenkin osoittamaan novellin näkökulmaa. Viittaan novellin loppuun, joka avaa aivan uuden näkökulman henkilöhahmoihin ja heidän suhteisiinsa. Tämä vasta lopussa avautuva näkökulma ei selitä kaikkea aiemmin tapahtunutta tai tiivistä novellia yhteen lauseeseen. Se vain yhtäkkiä avaa koko tarinan uusille mahdollisille näkökulmille. Ja antaa lukijalle luvan katsoa tapahtumia uudelleen, nyt tragikoomisessa valossa.


tiistai 12. joulukuuta 2017

Podcastien TOP-lista

Tämä "joulukalenteri" täyttyy näemmä listoista. Ehkä vuodenvaihteen lähestyminen saa aikaan tarpeen katsoa missä mennään ja minne ollaan menossa. Seuraavassa listaan lempipodcastejani. Olen löytänyt podcastit vasta tämän vuoden puolella, joten aika suppealla otannalla mennään vielä. Nämä 11 tapausta ovat kuitenkin tutustumisen arvoisia.

1. Comedian's Comedian

Olen aivan hurahtanut tähän podcastiin. Haastattelija, koomikko Stuart Goldsmith, onnistuu luomaan luottamuksellisen jutustelu-ilmapiirin, jossa voidaan puida niin luovaa työtä kuin mielenterveysongelmiakin. Ilo kuunnella silloinkin, kun ei ole koskaan kuullutkaan haastateltavasta. Noin viikon radiossa oli jotakin samaa innostunutta ja luottamuksellista. Sen listaisin, jos se ei olisi loppunut. Jaksot löytyvät kyllä edelleen Areenassa! Comedian's Comedianin uusimmat jaksot löytyvät sen sijaan täältä.

2. Politbyroo

Politbyroo on perjantain piriste. Byroon kolme keskustelijaa käyvät läpi viikon puheenaiheita Paavo Väyrysestä Pohjois-Koreaan. He eivät välttele eri mieltä olemista, vaikka keskustelu tapaakin ystävällishenkisenä pysyä. On aina mukava kuunnella asiastaan innostuneita ihmisiä jutustelemassa (tahi väittelemässä ja räyhäämässä). Korpinen, Parpala ja Töyrylä. Mainiota. Löytyy ainakin Soundcloudista.

3. No Such Thing As A Fish

Visailuohjelma QI:n taustajoukkojen tekele. QI on Stephen Fryn aiemmin luotsaama ohjelma, jossa kisataan kaiken maailman knoppitiedosta. Faktoja keräävät tyypit vuodattavat ylijäämämateriaalin tähän podcastiin. Jokainen kertoo vuorollaan faktan, josta sitten yhdessä murjaillaan. Ainakin iTunesissa tai täällä.

4. Sivumennen

Olen myöhäisherännäinen tämän podin suhteen ja muistan hieman vieroksuneeni sitä ensin huonohkon äänenlaadun takia. Viime jaksoissa en moista ongelmaa ole enää huomannut eikä Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen ohjelmasta olekaan sitten muuta kuin hyvää sanottavaa. Kiinnostavaa, asiantuntevaa, innostavaa.

5. Guardian Books

Laatulehdeltä laatupodcast. Erityisesti mieleen on jäänyt George Saundersin haastattelu. Löytyy monesta palvelusta!

6. Mellan raderna

Jeanette Öhmanin ja Karin Jihden keskustelua lukemiseen liittyen. Täytyy myöntää, että ajoittain ruotsin taito pettää. Kyse on kuitenkin yleensä tutusta asiasta ja hauskaa keskustelua on mukava seurata jo kielitaidon preppauksen merkeissä. Sivumennenin ja Mellan radernan #metoo-painotteiset jaksot (edellisen uusin ja jälkimmäisen kohdalla jakso nimeltä Arya Stark-listan) oli hauskaa kuunnella peräkkäin.

7. Dork Forest

Dork Forest on koomikko Jackie Kashianin luotsaama haastattelupod. Jokaisessa jaksossa on vieras intoilemassa tälle tärkeästä asiasta, vaikkapa Smashing Pumpkinsista tai ristipistotöistä. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös teemapuistoista innostunut tyyppi. Ja onko mitään parempaa kuin silmät innosta kiiluen tärkeistä aiheista puhuvat ihmiset (kts. edellä Politbyroo).

8. Richard Herring's Leicester Square Theatre Podcast

Minä tosiaan pidän brittiläisestä stand upista ja sikäli innostun myös tämän podin pitäjästä ja vieraista. Moni asia toistuu jaksosta toiseen ja kohta huomaa jo odottavansa, minkä unohdetun meriitin hän on tällä kertaa vieraastaan kaivanut esiin tai josko jo kohta tulisi käyttöön uusia hätävarakysymyksiä. Ne ovat kokoelma varmasti kaikkien aikojen huonoimpia haastattelukysymyksiä. Erittäin hauska haastattelupod, jonkinasteinen viehtymys alapäähuumoriin täytynee tosin olla.

9. POLITICO's Nerdcast

Tämä nörttilähetys keskittyy Yhdysvaltain politiikkaan. Asiantunteva, ajankohtainen keskustelu toimii myös yleissivistyksenä, sillä itselleni jenkkipolitiikan maailma on aika tuntematon.

10. Song Exploder

Mainion silloin, kun kappale on tuttu. Artisti leikkelee tekeleensä pieniin osiin ja kertoo miten kappale syntyi. Ainakin Soundcloudista löytyy tämä.

+ uusi tuttavuus eli Marc Maronin WTF. Vielä yksi koomikon vetämä haastattelupod, jossa on vieraina esimerkiksi näyttelijöitä ja muusikoita. Toissajaksossa James Franco. Löytyy ainakin Spotifysta.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow



Teoksen inspiraationa on yksi taru vanhasta walesilaisesta Mabinogion-kokoelmasta. Kokoelma on peräisin keskiajalta ja kirjoitettu alun perin kymrin kielellä. Se kokoaa yhteen aiemmin vain suullisena esitettyjä tarinoita. Tarinat ovat osittain samoja, joita esimerkiksi kuningas Arthurista on kerrottu muissa lähteissä. Onkin epäselvää, kenen tarinat ovat alkuperäisiä. Joka tapauksessa kokoelma on tärkeä dokumentti walesilaisesta suullisesta tarinaperinteestä. Walesilaiskustantaja Seren on pyytänyt nykykirjailijoita muokkaamaan Mabinogionin tarinoita uuteen uskoon. Yksi näistä teoksista - Bird, Blood, Snow - ottaa käsittelyyn legendan Peredurista, Arthurin ihailijasta, joka päätyy matkoillaan kylvämään ympärilleen väkivaltaa. On arveltu, että Peredur olisi version Chrétien de Troyesin Percivalista. Jones tuntuu kallistuvan samalle kannalle, sillä jälkisanoissa hän kirjoittaa Peredurin tarinan tuntuvan keskeneräiseltä. Se on kuin kokoelma muodissa olevia teemoja ja käänteitä. Saman keskeneräisyyden tunnun Jones on jättänyt omaan versioonsa. Kirjassa on monia kertojia, poliisin tapauskertomuksia, sairaskertomuksia ja lehtijuttuja. Lukija tehköön omat päätelmänsä.

Nyky-Peredur on nuori poika rikkinäisestä perheestä. Hänen isänsä onneton nimi Ap Efrog kääntyy muiden lasten suussa haukkumanimeksi ape frog (apinasammakko). Poika huikkaa yksitoistavuotiaana (mikäpä muu luku voisi tulla kyseeseen kun ollaan tarustossa) heipat äidilleen ja kuulee väärin tämän neuvot. Niiden perusteella hän lähtee etsimään Arthuria, hyvin tietoisena vanhoista taruista. Niinpä hän ei ylläty, kun matkalle sattuu ruokaa tarjoava kaunis tyttö tai ensimmäinen pahantekijä, jonka silmään Peredur taruja noudattaen tuikkaa kepin. Tästä alkaa verinen matka, Arthurin etsintä, jossa Peredur mielessään oikeuttaa kammottavia tekoja omaan tarinaansa sopivina.

Bird, Blood, Snow on tarina hulluudesta ja onnettomasta lapsuudesta. Se on myös tarina väkivallasta ja tarinoiden voimasta. Vanhat tarut ovat usein äärimmäisen väkivaltaisia. On kiinnostavaa lukea tuollaisesta väkivallasta, kun se on siirretty nykykontekstiin ja vaikuttaa sen vuoksi täysin ylimitoitetulta ja väärältä ja mielenvikaiselta. Cynan Jonesin tapa kirjoittaa sopii erinomaisesti ohjaamaan lukijan huomiota yksityiskohtiin, jotka tekevät tarinasta satuttavan, jotka saavat väkivallan tuntumaan. Samaan aikaan, kun lukija säälii Peredur-poikaa, kammoaa hän tämän väkivaltaisuutta. Vaikka Jones kirjoittaa erittäin graafisesti väkivallasta, ei hän kuitenkaan mässäile sillä. Kaikki tarinan vivahteet ovat vain olemassa samaan aikaan, oli sitten kyse silmään tuikatusta kepistä tai saman kohtauksen kokon ympärillä naukkailevien lasten keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä. Jones osaa poimia juuri ne asiat, jotka saavat lukijan ymmärtämään kohtausten monia vivahteita.

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kirjan kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Cynan Jones: Bird, Blood, Snow (Seren Books, 2012)

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

TBR 2018



Kirjahyllyt ovat viime aikoina täyttyneet sellaista vauhtia, että on vihdoin aika koota ensimmäinen TBR-lista. TBR tulee siis sanoista "to be read". Suurin osa näistä kirjoista on lämmitellyt hyllyä vasta pari vuotta. Olisi kuitenkin hyvä ottaa tavaksi myös lukea ostetut kirjat...  Jos saan näistä vaikkapa kolme luettua, olen todella tyytyväinen. Erityisen mukava olisi saada joku noista tiiliskivimäisistä paperikokoelmista luetuksi.



Listalta löytyvät seuraavat kirjat:

1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
2. Orhan Pamuk: Lumi
3. Patrick Ness: The Rest of Us Just Live Here
4. AS Byatt: Riivaus
5. Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
6. Osuma Dazai: Ei enää ihminen
7. Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
8. Jules Verne: Pariisi 1900-luvulla
9. Salman Rushdie: Firenzen lumoojatar

10. Iain Banks: Siirtymä

lauantai 9. joulukuuta 2017

Marraskuun runoja

Luin marraskuussa kahta runokirjaa limittäin. Ne kuuluvat suomalaiselle grand old ladylle Sirkka Turkalle sekä walesilaiselle, kansallisrunoilijaksikin nimetylle, Gillian Clarkelle. Vaan kovin olivat erilaisia nämä kokoelmat.



Clarken kokoelman teemana on vesi kun taas Turkka kirjoittaa kuolemasta, luopumisesta, rakkaista elämistä. Clarke kirjoittaa jollakin tavalla steriililtä tuntuvaa tekstiä. Sellaista runokieltä se tuntuu olevan. Siinä tunteet ovat niitä mitä runo sanailee, eikä runo siis tunnu niinkään kertovan tunteista. Kaunista tekstiä toki ja paikoin purevaakin. Turkan runojen verisen luopumisen rinnalla ne eivät kuitenkaan tuntuneet juuri miltään. Clarken luonto on kaunista ja enintään surullisin tavoin tunteita peilaavaa. Turkan luonto on kipua ja rakkautta, joka tuntuu luopumisen tuskana. Sen kauneus ei ole visuaalista vaan kahden elävän yhteyttä. Kun Clarke ylistää kymriä, oodailee Turkka sairaiden ja kuolleiden sydänverellä. Yhdistelmä oli siis harvinaisen huono ja Clarke varmasti ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Molempien kohdalla kyseessä oli ensimmäinen tutustuminen. Turkkaan tulen varmasti palaamaan pikaisesti, kun taas Clarke saa jäädä odottelemaan toisenlaista aikaa.

Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (Tammi, 2004)
Gillian Clarke: A Recipe for Water (Carcanet, 2009)

perjantai 8. joulukuuta 2017

Elokuvat TOP 30 osa 1

Olin joskus elokuvanrakastaja ja tuosta ajasta todistavat edelleen kellaria kansoittavat DVD-laatikot. Sitten olin vuosia ilman televisiota ja DVD-soitinta ja viimeistään streaming-palveluiden myötä sarjat tuntuivat syrjäyttäneen elokuvat pysyvästi. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin palaillut elokuvien pariin ja alkanut manailla streaming-palveluiden huonoa elokuvatarjontaa. Olen haikaillut pääsystä takaisin omien kokoelmieni pariin ja ehkä siksi innostuin rustaamaan ylös vanhoja suosikkeja. Uusia suosikkeja ei tietysti ole päässyt juuri ilmaantumaan. Sain aikaiseksi 30 elokuvan listan. Näistä elokuvista olen nähnyt melkein jokaisen vähintään kahdesti. Joissakin minua puhuttelee tarina, joissakin kuvaus tai rytmi tai jokin henkilöhahmo. Parhaat elokuvat tarjoavat eri asioita eri katselukerroilla ja toisaalta monesta vanhasta suosikista aika on ajanut ohi. Julkaisen listan kolmessa osassa, tässä niistä ensimmäinen.

30. Inception

Inception on varma viihdyttäjä. Elokuva tarjoaa ainakin näennäisen syvällistä pohdiskelua siitä kuinka ihmismieli toimii. Leonardo DiCaprio esittää rikollista, joka hankkii maksusta tietoja tunkeutumalla ihmisten uniin. Hän saa mahdollisuuden pyyhkiä pois rikosrekisterinsä ja palata perheensä luo – mutta keikka ei olekaan ihan tavanomainen. Tiimin (muun muassa Ellen Page ja Joseph Gordon-Levitt) tehtävänä on istuttaa ajatus unten kautta. Mutta kuka onkaan nainen, joka tiimin rakentamissa unissa ilmestyy tehtävää sabotoimaan? Viihdyttävää toimintaa ja mainioita näyttelijöitä.



29. Holy Smoke!

Ruth (Kate Winslet) lähtee Intiaan ja löytää Rakkauden. Hänen perheensä ei kuitenkaan pysty tätä hyväksymään ja kutsuu avukseen kulttien uhreihin perehtyneen aivopesijän PJ Watersin (Harvey Keitel). Seuraa äijän ja nuoren naisen tahtojen taistelu, joka sekoittaa vähintäänkin machon Watersin identiteetin. Jane Campionin ohjaama elokuva on kiinnostava myös kuvatessaan australialaista peräkylää, josta Ruth on kotoisin sekä hänen sukulaisiaan. Ja Pam Grier tekee pienen sivuosan! Ainoa miinus tulee siitä, että elokuva on toisinaan turhan alleviivaavasti trailerin mainostama "battle of the sexes".

28. Henkien talo

Tämä on teinivuosien suosikki. Isabel Allenden romaanin filmatisoinnissa kerrotaan sukutarina. Rikastumisen myötä kovaksi muuttuva Esteban, ennaltanäkemisen lahjan omaava Clara, heidän tyttärensä Blanca ja hänen rakastettunsa Pedro saavat tuta diktatuurin nousun Chilessä. Menneisyyden virheet eivät jätä Estebania rauhaan, vaan ne muokkaavat vielä hänen lastensa elämää. Rakastan kirjaa, rakastan elokuvaa. Näyttelijäkaartissa on Jeremy Ironsia, Meryl Streepiä sun muita. Viime katsomalla särähti kuitenkin tämän nykykatsojan silmään se, että lähes kaikki näyttelijät olivat yhdysvaltalaisia ja kieli englanti.

27. La Haine

Mathieu Kassovitzin elokuva on vihainen kuvaus systeemin pettämistä nuorista. He purkavat pahaa oloaan Pariisin lähiöissä mellakoiden jälkiselvittelyiden keskellä. Viha on vuodelta 1995. Se tarjoaa yhden näkökulman lähiönuoren näköalattomuuteen. Ja on tietysti hieno kiivasrytminen elokuva.

26. Divines

Tämä listan kuopus vahvistaa säännön, sillä olen nähnyt elokuvan vain kerran. Tuotanto on Netflixin ja ovat ottaneet tässä jonkinlaisen riskin rahoittamalla esikoisohjaaja Houda Benyaminan teoksen tuntemattomilla näyttelijöillä. Ja sepä on todella kannattanut. Kahden nuoren lähiössä asuvan tytön elämää seurataan heidän rikastumishaaveensa kautta. Ja mikäpä olisi nopeampi tie rikastumiseen kuin huumeiden myyminen? Elokuvan rytmi on lähes täydellinen ja näyttelijät onnistuvat yksinkertaisesti loistavasti. Elokuva löytyy Netflixistä.



25. Seitsemän

Klassikko. Näin tämän vähän liian nuorena, joten luonnollisesti se teki syvän vaikutuksen. Värimaailman edesauttama synkkä tunnelma ja etsivien keskinäinen suhde on elokuvan suola. Tämän kai kaikki ovatkin jo nähneet, joten tiedätte kyllä.

24. Leon

Suloisen kauhea elokuva hieman yksinkertaisen oloisen palkkatappajan ja hänen vastentahtoisesti pelastamansa tytön ystävyydestä. Elokuvassa on niin väkivaltaa kuin huonekasvin hoivausta.

23. Waltz with Bashir

Ari Folmanin elokuva on dokumentti epävarmoista muistikuvista. Siinä haastatellaan vuoden 1982 Libanonin sodan veteraaneja, siis heitä jotka kokivat saman sodan kuin Ari Folman. Ohjaajan omat muistikuvat ovat hataria ja elokuva onkin kokoelma outoa tunnelmaa, outoja kuvia. Se välittää samalla pääasiat sodan kulusta ja sodan absurdiuden ja vaikutuksen sotilaiden mieleen. Elokuva on animaatio, mutta surrealistisuudesta huolimatta todentuntuinen.




22. Thelma & Louise

En oikeastaan ole katsonut tätä varmaankaan viiteentoista vuoteen. Oletan kuitenkin, että se toimisi edelleen, sillä elokuvan rytmi on muistaakseni onnistunut. Lisäksi mieleeni ei tulee onnistuneempaa loppua. Sellaista, joka saa samaan aikaan itkemään, nauramaan ja huutamaan ”Hah, siinä teille!”.

21. Pan’s Labyrinth


Fantasia yhdistyy sotaan myös tässä elokuvassa. Pikkutyttö yrittää toteuttaa keijun hänelle antamia ohjeita pelastaakseen pikkuveljensä ja päästäkseen pois kamalasta elämästä pahan isäpuolen luota. Sydäntäsärkevä elokuva siitä, miten voimaton niin lapsi kuin aikuinenkin voi olla väkivallan edessä.

torstai 7. joulukuuta 2017

Marraskuun nauruja

Tänä vuonna hoidin marraskuun pimeydestä aiheutuvaa apatiaa stand upilla. Erityisesti brittiläinen nauruterapia vetoaa, joten lähdin innolla katsomaan Daniel Slossin keikkaa Gloriaan. Paikan päällä kävi ilmi, ettei tämä ollut ensimmäinen Helsingin käynti. Jotenkin olen onnistunut ohittamaan aiemmat keikat. Kerrankin kaipaisin lisää mainostusta! Sloss ei ehkä kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta hän on kuitenkin taitava koomikko, joka nauratti kokonaisen tunnin. Esitys oli rakennettu Slossin oletetun sosiopatian ympärille ja paljon hän saikin aiheesta irti. Minä taas sain paljon irti koomikon skottiaksentista… Pidin myös tavasta, jolla hän otti yleisön osaksi esitystä eikä mennyt sieltä missä aita matalin on. Eräässä haastattelussa Sloss sanoi pyrkivänsä kehittymään paitsi koomikkona, myös ihmisenä. Hänellä olikin esityksessään onnistunut ajankohtainen pätkä ahdistelusta. Alla klippi Conanista.

<iframe width="560" height="315" src="https://www.youtube.com/embed/NwvlBAmoMmA" frameborder="0" allowfullscreen></iframe>

Slossin tavoin on minulta mennyt ohi myös Manalan englanninkielisen komedian illat. Nick Cody oli minulle tuntematon nimi, kunnes kuuntelin hänen haastattelunsa samasta podcastista, johon Slossin kohdalla viittasin. Australialainen on kiertänyt Eurooppaa pohjois-irlantilaisen Micky Bartlettin kanssa. Olen ollut siinä uskossa, ettei Suomessa juuri koskaan esiinny ulkomaisia koomikoita, mutta en ole tainnut seurata oikeita tiedotuskanavia. Tämäkin ilta oli hauska, joskin ehkä perinteisemmin aihein tai ainakin käsittelytavoin. Bartlett yhdisteli asioita yllättävästi ja oivaltavasti. Cody taas on rennon itseluottamuksen perikuva. Hän hauskuuttaa tarinoilla omasta elämästään. Eikä turvaudu liian usein tylsiin yleistyksiin esimerkiksi sukupuolen suhteen. Bottan kolmannen kerroksen tila on pieni ja se oli myös melko täynnä. Toimi mainiosti stand upille. Seuraavan illan päivämäärää en kuitenkaan löytänyt, toivottavasti ne vielä jatkuvat!

Marraskuuhun mahtui myös kolmas komediailta. Tällä kertaa vuorossa oli suomalainen stand up Kivistön Solmussa. Esiintyjiä oli todella paljon ja ilta jatkuikin tuntikausia. Viimeiseksi esiintyi yllättäen kuitenkin Ali Jahangiri, joten pitihän ilta loppuun asti katsoa. Arki-iltana kesto tuntui kuitenkin liian pitkältä. Esiintyjiin mahtui aloittelijoita ja varmaankin uuden materiaalin testaajia. Mukana oli esimerkiksi hurrikaanin vauhtia vitsistä toiseen edennyt suomenruotsalainen, heavy metal poweria kynttilän sammutukseen käyttänyt japanilainen ja mainio yhden virkkeen vitsejä laukonut illan järjestäjä (muistaakseni). Esiintyjien nimiä ei löytynyt netistä eikä niitä enää muista, pahoittelut tästä. Nautin kovasti illasta, vaikka kaikki esiintyjät eivät tasaisesti naurattaneetkaan. Oli kuitenkin ilo seurata epävarmempiakin esiintyjiä. On se vaan upeaa, että joku uskaltaa kiivetä sinne lavalle muita naurattamaan. Seuraava stand up -ilta on 13.12. Viimeksi Solmu oli aivan täynnä, joten kannattaa saapua hyvissä ajoin.


Tässä vielä linkki Comedian’s Comedianin nettisivuille. Kyseisestä podcastista löytyvät siis sekä Slossin että Codyn haastattelut (jaksot 152 ja 214). Kuunteleminen onnistuu ainakin iTunesin ja Spotifyn kautta. Mikäli komedian luominen, koomikon työ tai usein haastatteluissa esiin pulpahtavat mielenterveyteen liittyvät asiat kiinnostavat, tämä podcast on kuuntelemisen arvoinen. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: aiheuttaa riippuvuutta.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Maailmanperintökohteita Suomessa



Itsenäisyyspäivän kunniaksi esittelen kaksi maailmanperintökohdetta, joissa vierailin kesäisellä reissulla. Ennen tätä en ollut ajatellutkaan, että Suomesta tällaisia edes löytyisi. Hämärästi olen ehkä kuvitellut Astuvansalmen kalliomaalauksia listalle sopiviksi, mutta ei niitä siellä näy. Suurempia ja vanhempia kalliomaalauksia lienee riittämiin muualla. Etsiessämme nähtävää ajoreitin varrelta päädyimme kuitenkin kahteen hienoon kohteeseen.




Ensimmäiseen löysimme vinkin perusteella. Ystäväni suositteli luontopolkua, jonne ajelu veisi meidät sopivasti myös Raippaluodon sillan yli. Saaristo oli kaunista jo tien varrella ja kyseinen luontopolku tarjosi erityisen kauniin elämyksen. Merenkurkun saariston alueella maa kohoaa vuosittain ja tämä kohoaminen myös näkyy. Tästä johtuu sen asema maailmanperintöluettelossa. Saariston muoto muuttuu kohoamisen myötä jatkuvasti. Maan kohoaminen on myös synnyttänyt merestä nousevia maaseläkkeitä, jotka kesällä kiemurtelivat hohtavan värillisinä kauas merelle. Luontopolku oli vain neljä kilometriä pitkä, mutta siihen mahtui kuitenkin satumetsää, lehmälaidunta ja vanhoja kalastusaittoja. Reissuporukkamme toinen puoli suuntasi Vaasan sijaan samalle korkeudelle Ruotsin puolelle. Lähettelivät sieltä sitten kuvia Ruotsin puolen maailmanperintöosasta, Höga Kustenista.





Toisen maailmanperintökohteemme löysimme aivan sattumalta. Petäjäveden vanha kirkko on maailmanperintöluettelossa esimerkkinä pohjoisesta puuarkkitehtuurista. Kirkko on rakennettu 1763-1765. Se on joen varrella ja sitä ympäröi vanhaan tapaan hautausmaa kauniine kivineen ja rautaristeineen. Rakennuksessa on paljon alkuperäistä. Katossa on edelleen näkyvissä sen rakentajien jättämät merkinnät ja ulkokatto on upea. Myös saarnastuolin erikoiset hahmot jäivät mieleen. Vanha puurakennus tuoksui tietysti ihanalta ja hyvät naurut saatiin saarnastuolin näköisestä rakennelmasta, josta ilmeisesti aikanaan hutkittiin torkkumaan erehtyneitä kirkossakävijöitä. 





Lisätietoja Museoviraston sivuilta täältä.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Suomi(ko)100 -haastekoonti

Epäilinkin, että näin siinä käy. Ahnehdin haasteita alkuvuodesta ja nyt joudun toteamaan, että ne ovat jääneet puolitiehen. Lopulta kirjoitin vain yhden haastepostauksen Klassikkojen lumoissa -blogin hienoon haasteeseen. Se käsitteli saamelaisrunoutta ja löytyy täältä. Kirjoitin tekstin saamelaisten kansallispäiväksi. Saamelaisrunoutta olen muuten lukenut toiseenkin otteeseen. Kyseessä oli Inger-Mari Aikio-Arianaickin teos Maailmalta tähän.

Teemaan liittyen luin hiljattain Yleltä artikkelin saamelaisiin ja Saanan valaisuun liittyen. Jutussa kerrottiin mielestäni varsin selvästi ja kiihkottomasti mikä valoteoksessa voisi satuttaa saamelaisia. Kyse ei ole siitä, että saamelaiset haluaisivat yksinoikeuden Lapin luontoon. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että suomalaisuudella ei ole tällä hetkellä pelkkää etusijaa, vaan saamelaisuus katoaa siihen. Saana on suomalaisille tärkeä, suomalaisille pyhä. Miksi ei voitaisi sanoa ääneen, että Saana on pyhä nimenomaan saamelaisille vaikka se samalla onkin tärkeä myös monille suomalaisille mukaan lukien saamelaiset? Juttu löytyy täältä.

Tavallaan myös Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus käsitteli jossain määrin vaiennettua ryhmää eli naisia. Erityisen teemaan sopivan siitä tekee novellikokoelman monet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevät tekstit. Tuota teosta käsittelevä postaus löytyy täältä. Vaiennetut, Suomea asuvat, ryhmät kävivät lukupinossa siis lopulta muutamaan otteeseen. Tämä aihe on yritettävä kuitenkin pitää siellä vielä aktiivisemmin. Kiitos kovasti Lukumadolle haasteesta ja kaikille oikein monisärmäistä ja muita ymmärtävää itsenäisyyspäivää!


Suomi tänään. Metsästä pilkistää Ponsse.



maanantai 4. joulukuuta 2017

Syksyn sarjakuvia



Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Alan Mooren liiga koostuu muista teoksista tutuista hahmoista. On Mina Murray Bram Stokerin Draculasta, Jules Vernen Kapteeni Nemo ja Robert Louis Stevensonin Jekyll ja Hyde. Yhdessä nämä ”sankarit” toimivat brittiläisen salaisen palvelun kanssa imperiumin etuja puolustaen. Kuvittelin pitäväni enemmän kuin pidinkään. Ehkä hahmoja oli niin paljon, etten vielä tässä ensimmäisessä osassa päässyt heistä oikein jyvälle. Kuten seuraavaksi esiteltävä albumi, olisi tämäkin varmasti herkullisempi lukukokemus, mikäli hahmot olisivat tuttuja alkuperäisistä teoksista. Ihan hauskaa kevyttä seikkailua, jota voisi ehkä kokeilla vielä seuraavien kahden osan verran.

Helmet-haasteessa sijoitan albumin kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Sarjakuvan pohjalta on tehty elokuva.

Alan Moore, Kevin O’Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga. Ensimmäinen kirja, 1898 (Egmont, 2013)

The Books of Magic

Kannessa skeittailee Harry Potterin ikäinen ja näköinen poika, mutta tekijä on Neil Gaiman? Hämmennys syvenee kun huomaan albumin olevan reilusti 90-luvun puolelta. Lopulta sarjakuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Potterin kanssa (paitsi ikä, näkö, lasit, taikuus ja pöllö). Tarina kertoo nuoresta Timothy Hunterista, josta voi tulla maailman paras velho. Hän saa kuitenkin valita, haluaako astua taikuuden maailmaan. Oppaat vievät Timothya menneeseen ja tulevaan ja riitelevät keskenään siitä kannattaako poikaa jättää henkiin. Tavataan monia DC:n hahmoja ja eniten albumista saakin varmasti irti, jos tuntee minua paremmin DC:n sarjakuvia. Kyllä Timothyn seurassa kuitenkin viihtyi ja itse pidän siitä, kuinka tässä (kuten Gaimanin Sandman-sarjassakin) piirtäjät ja sitä myötä tunnelmat vaihtuvat joka tarinassa.

Näkökulma vaihtelee Timothyn ja auttajien välillä, joten sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Neil Gaiman, John Bolton, Charles Vess, Paul Johnson, Roger Zelazny, Scott Hampton: The Books of Magic (DC Comics, 1993)

Harlequin Valentine

Mitä tapahtuu, kun rakkaudella leikittelevä harlekiini antaa sydämensä ihmiselle (konkreettisesti, oveen naulattuna)? Rakkaudenkipeän narrin tarina saa albumissa modernin käsittelyn. Missy saattaakin osoittautua harlekiinille liian sitkeäksi palaksi pureksia. Rakkauden ja pilailun ruumiillistuma on tällä kertaa liian tosissaan. Albumin kuvitus herätti mielleyhtymiä 80-lukuun ja New Yorkiin, joista kumpikaan ei erityisemmin vetoa. Kokonaisuudessaan tarina ja kuvat olivat kuitenkin hauska lukukokemus.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 22. Kuvitettu kirja.


Neil Gaiman & John Bolton: Harlequin Valentine (Dark Horse Comics, 2001)

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Paul Beatty Hayn festareilla



Pääsin kuuntelemaan Paul Beattyn haastattelua kesäkuussa järjestetyillä Hayn kirjallisuusfestivaaleilla. Suuri teltta oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat kuunnella ensimmäistä Yhdysvaltalaista Man Booker –voittajaa. Nyt ymmärrän, miksi The Sellout sai kyseisen palkinnon, mutta tuolloin en vielä ollut lukenut kirjaa. Beatty oli kuitenkin kiinnostava tästä huolimatta. Kirjoitin haastattelusta muistiinpanot, mutten saa enää selvää suuresta osasta tekstiä… Tässä siis lyhyesti kaikki se, jonka vielä muistan tai kykenen lukemaan.

Haastattelija Preti Taneja kertoi alkuun omasta voimakkaasta reaktiostaan kirjaan ja siitä, ettei ollut ollenkaan ainoa, jota oli itkettänyt nimmarijonossa odotellessa. Hän sanoi huomanneensa, että kirjasta tuntuu löytyvän jokaiselle jokin oma kohta, joka puhuttelee erityisesti juuri häntä. Kirjassa rikotaan jatkuvasti rajoja ja osa niistä liittyy kieleen. Beatty ei tyydy yhteen kieleen ja rekisteriin vaan sekoittaa niitä ja ylittää niiden rajoja huoletta. Häntä ei niin vain kategorisoida.


Beatty paljastaa, että hänelle kirjoittaminen on vaikeaa. Runoilijataustainen kirjailija kirjoittaa vain sen, minkä haluaa sanoa. Hän kertoo myös, ettei hänelle asetettu juurikaan rajoja lapsuudessa. Selloutin luettuani mietin, että se taitaa näkyä jo aiemmin mainittuna rajojen ylittämisenä. Beatty sanoo olevansa nihilisti ja ajattelevansa, että jotakuinkin kaikki on syvältä (tai siis bullshit). Tämän tyyppinen heitto tuntuisi huomionhakuiselta aika monen muun suusta. Kuitenkin, kun tuolillaan lysyssä istuva kookas Beatty keskittää kaiken huomionsa haastattelijaan ja sanoo näin, häntä uskoo.