torstai 31. elokuuta 2017

Etelä-Konnevedellä luonnon päivän aattona


Kun edellisen kerran vierailimme Etelä-Konnevedellä, alue oli juuri muuttunut kansallispuistoksi. Kiipesimme silloinkin Kalajanvuorelle, mutta paljon huonompaa reittiä. Se oli kavutessa jyrkempi ja laskeutuminenkin oli työlästä. Nyt polku kulkee järkevämpää reittiä ja ylös pääsee helpommin. Polku seurailee rinnettä loivasti eikä alas tullessakaan tarvitse juuri varoa. Viimeksi polku oli myös vaikea löytää, mutta nyt pysyimme merkityllä polulla helposti. Polkuja oli parannettu ja nousua helpottamaan oli ilmaantunut köysikaide.




Kalajanvuori tarjoaa jylhät maisemat yli havumetsien ja järvien. Yhdeltä sivulta se laskee todella jyrkästi kirkasvetiseen pieneen lampeen. Maisemien lisäksi reitillä pääsee ihastelemaan vanhoja haapoja. Metsä on muutenkin kaunista, paikoin satumaista sammalpeitteineen ja sananjalkoineen. Kalajanvuoren reitti on pituudeltaan 4,6 kilometriä. Se koostuu kuitenkin lähinnä noususta ja laskusta, joten aikaa kiertämiseen kannattaa varata reilusti. Seuraavalla vierailukerralla olisi mukavaa myös testata 14 kilometriä pitkää Kolmen vuoren reittiä.





Monessa kansallispuistossa järjestettiin Suomen luonnon päivänä kuoroesityksiä. Meidän pyörähdyksemme sattui kovin suomalaisesti jo aattopäivään, joten kuoro meni sivu suun. Aatto oli kuitenkin säältään suotuisampi. Sateinen sää ei tosin Jalkaisin-blogin kirjoituksen perusteella ollut lauantainakaan pelottanut luonnonkävijöitä ainakaan Pyhä-Häkissä. Melko kansallishenkisten näkymiensä puolesta Etelä-Konnevesi oli kyllä hyvä valinta luonnon päivän aattoon. Radiossa palatessa soinut Täällä Pohjantähden alla aiheutti jo melkein kansallisromanttisen ähkyn.



perjantai 25. elokuuta 2017

Anu Kaaja: Leda



Leda kertoo antiikin myyttisen tarinan raiskauksesta. Ledan tilalla on nuori ja viaton Adèle. Zeuksen tarinassa korvaa Monsieur de Signe tai ehkä sittenkin kaunis markiisitar, joka houkuttelee Adèlen turmioon. Tapahtumapaikka vaikuttaisi olevan 1700-luvun lopun ranskalainen maaseutu. Aatelisto saa vielä keskittyä omiin ihanteisiinsa ja monimutkaisiin ihmissuhteisiin, vaikka vallankumouksen lähestyessä palvelijatarkin uskaltaa olla röyhkeä.

Kuten Kaajan novellikokoelmassa Muodonmuuttoilmoitus, on kerronta visuaalista. Se korostaa kaiken aistillisuutta puutarhasta kirsikan syöntiin. Samalla lika ja rumuus ovat kuitenkin läsnä. Lutikat nostattavat punaisia täpliä neidon selkään ja palvelijatar kaataa kuollessaan yöastian pitkin lattiaa. Tarinan edetessä tuntuukin siltä, että paha ja kurjuus ja rumuus pidetään vain vaivoin pinnan alla. Tässä maailmassa raiskaus on kaunis myyttinen kertomus, vaikka todellisuus pyrkii itsepintaisesti tekstiin mukaan.

Kaajan kirjoitustyylissä on jotakin etäännyttävää. Mielestäni se palvelee kuitenkin hyvin sitä pohjavireenä olevaa raivoa, joka pyrkii esiin kaiken sen päälle kasatun passiivisuuden ja epätoivoisen asiaintilaan alistumisen alta. Tässä tarinassa myytti paljastuu, se otetaan käyttöön Ledan toimesta ja raivo saa ainakin jonkinlaisen kanavan kulkea. Oikein oivaltava on tämä myytin uudelleenkirjoitus.


Helmet-haasteessa kirja sijoittuu kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Anu Kaaja: Leda (Teos, 2017)

tiistai 22. elokuuta 2017

Worldcon75 Helsingissä



Science fiction ja fantasia ovat minulle tärkeitä genrejä. Erityisesti fantasia herätti aikanaan lukemiseen aivan uuden innon ja antoi suunnan lukuharrastukselle lapsuuden jälkeen. Monen vuoden tauon jälkeen spekulatiivinen fiktio on taas ilmaantunut kirjapinoihini ja nyt erityisesti scifikirjallisuus kiinnostaa enemmän kuin koskaan aiemmin. En koe olevani intohimoinen fanittajatyyppi, mutta intoilin kyllä riittämiin huomatessani, että Worldcon-tapahtuma on tulossa Suomeen. Vain muutamia kertoja Yhdysvaltojen ulkopuolella järjestetty tapahtuma oli laatuaan jo 75. Kun ohjelma julkaistiin, piti muutamia kertoja sitä tuijotella. Worldcon tarjosi käsittämättömän määrän ohjelmavaihtoehtoja.

Heti ensimmäisenä päivänä jouduin pitkälle mukavuusrajojeni ulkopuolelle osallistumalla Diana Wynne Jones –fanitapaamiseen. Oli hauskaa päästä näkemään kuinka erilaisia ihmisiä tapaamiseen saapui (ja kuinka kovin paljon meitä oli!) Ensimmäinen päivä oli muutenkin monimuotoisin ohjelman osalta. Pääsin seuraamaan George R.R. Martinin vierailua Tea and Jeopardy –podcastin liveversiossa, kuuntelemaan SFF runoutta Open Mic-tapahtumassa, kuuntelemaan paneelikeskustelua Twin Peaksistä ja vielä tutkija ja bloggari Minna Siikilän esitelmää nettikeskusteluja ja Hobitti-elokuvia koskevasta tutkimuksestaan. Eikä päivä loppunut vielä siihen. Sen kruunasi konsertti, jossa nörttikuorot Another Castle ja Riverside Castle yhdistivät voimansa.




Worldcon olisi tarjonnut monenlaista workshoppia, mutten ehtinyt ilmoittautumaan kumpaankaan itseäni kiinnostavaan tapahtumaan ajoissa. Oma ohjelmani koostui siis pääosin paneeleista ja luennoista. Niitä tosiaan riitti ja monta kiinnostavaa ohjelmaa joutui jättämään väliin. Ohjelmapaniikissa onnistuin myös välttämään jokaisen aasialaista scifiä käsittelevän luennon, vaikka olin niihin etukäteen ajatellut osallistua. Toisaalta paneelien taso vaihteli todella paljon eivätkä kaikki kiinnostavilta vaikuttaneet ohjelmat onnistuneet sitä olemaan. Pidin esimerkiksi paneelista, jossa pohdittiin Sandman-sarjakuvien suosiota ja toisesta, jossa esiteltiin arabialaista kirjallisuutta.

Varsinkin ensimmäinen päivä, keskiviikko, oli jonojen ja ihmisvirtojen painajaispäivä. Ohjelmaa oli sijoitettu liian pieniin huoneisiin. Osa kiinnostuneita jäi aina ulkopuolelle ja täysistä huoneista alkoi luentojen loppupuolella loppumaan happi. Ongelma korjaantui kuitenkin seuraavina päivinä, kun järjestäjät saivat suurempia huoneita käyttöön. Ja yleisö oppi olemaan ajoissa paikalla. Yllättäen tapahtuman kiinnostavin paneeli myös löytyi kun en mahtunut mieluisinta paneelikeskustelua seuraamaan. Django Wexler, Ada Palmer ja Jonathan Clemens saivat aikaan todella mielenkiintoisen keskustelun aiheesta Ideas Crossing the World: Japanese Adaptations of Western Fantasy. He kiinnittivät huomiota esimerkiksi siihen, että taloudellisen notkahduksen aiheuttama keskittyminen ”turvalliseen” eli myyvään animeen ja mangaan teki näistä genreistä hetkeksi tylsiä. Se osui yhteen sen kanssa, että kiinnostus genreihin laski (ja on taas nousussa notkahduksen jälkeen). Kiinnostavaa! Kuten myös se, kuinka erilaisella tavalla ideat kulkevat itään tai länteen päin (ja kuinka kaikki on lännessä Japanista katsoen).


Kuolemantähden henkilökuntaa
selfiepuuhissa Hugo-gaalassa.


Kunniavieraista kävin kuuntelemassa Nalo Hopkinsonia ja päätin lukea loputkin hänen kirjoistaan. Esikoisteoksesta Brown Girl in the Ring olen kirjoittanut täällä. Walter Jon Williamsia kuulin Coode Street –podcastin livenauhoituksessa. Muusta ohjelmasta täytyy mainita vielä tunnin naurusessio eli Worldcon-versio BBC:n radio-ohjelmasta I’m Sorry I Haven’t a Clue (jos et tunne alkuperäistä, käy ihmeessä kuuntelemassa vaikka täällä). Myös perjantain Hugo-seremoniat oli koettava. Tapahtuma oli ihan mukavaa seurattavaa (olinhan itsekin äänestänyt suosikkejani). Olen todella iloinen, että päätin ostaa jäsenyyden ja nauttia tästä ensimmäisestä pohjoismaisesta Worldconista. Mieleen jäävät mukava tunnelma, kiinnostava ohjelma ja loputtomat lukusuositukset. Sunnuntaina en enää päässyt liikkeelle eli ensimmäinen Worldconini jäi nelipäiväiseksi. Vahinko täytynee ottaa takaisin, kun tapahtuma kahden vuoden päästä palaa Eurooppaan Dublinissa. 

lauantai 19. elokuuta 2017

Lukumaraton 19.8.


Osallistuin kesän ensimmäiseen lukumaratoniin ja intoilin silloin kesäisestä säästä, joka mahdollisti lukemisen parvekkeella auringon lämmössä. Tähän Oksan hyllyltä -blogin järjestämään lukumaratoniin osallistutaan sateisessa säässä ja uutisia pitää tarkkailla apeana silloin tällöin, jotta saa uusimmat päivitykset Turun surullisiin tapahtumiin. Lukeminen saa tietysti ajatukset tehokkaasti muualle ja kirjastosta kerrytetyllä sarjakuvapinolla tämän pitäisi onnistua vielä melko helposti. Jos sarjakuvat loppuvat, huojuu niiden takana vielä kirjapino. Maratonvalikoimasta löytyvät esimerkiksi seuraavat:

Eeva Meltio: Pedot
Brian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga osa 5
Alan Moore ja Kevin O'Reill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Neil Gaiman: The Books of Magic
Roxane Gay: Bad Feminist
Takeshi Kaiko: Kesän pimeys
Siri Pettersen: Mahti

Aloitan maratonin kello 15.

Eeva Meltion Pedot imaisi mukaansa ja tämän sarjakuvan myötä sivuja kertyi heti alkuun 85. Meltion pyöreä piirrosjälki sopii pieniin tarinoihin, joiden fantastiset elementit eivät poista harmaan elämän tylppää julmuutta. Siri Pettersonin trilogian päättävää Mahtia aloitin 104 sivun verran ja Jorge Luis Borgesin kuvitteellisiin olentoihin tutustuin 15 sivun verran. Jälkimmäinen on katalogi erilaisista myyttisistä olennoista ja muutaman esittelyn jälkeen olennot alkavat jo sekoittua keskenään. Borgesia lukiessa tuntuu siltä, että toden ja epätoden rajat alkavat häilyä jo itse lukemisen seurauksena. Hämmentävää.

Keskiyöllä luettuna on lisää sarjakuvaa. Neil Gaimanin ja John Boltonin Harlequin Valentine on tulkinta harlekiinin/ilveilijän hahmosta. Pidän Gaimanin tekeleissä muutenkin tarinoiden uudelleenkertomisesta. Gaiman harvoin tyytyy vain toistamaan myyttiä, hän tapaa venyttää sitä. 37 sivua. Aloittelin myös Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigaa. Tässä albumissa, kuten Pedoissa, ei ole merkittynä sivunumeroita. Luulisin laskeneeni oikein lukeman 100 sivua. Nyt on aika vetäytyä yöpuulle, kerrassaan merkillisten herrasmiesten seurassa.

10:00 sunnuntaina

Päätin seikkailuni herrasmiesten kanssa jo illalla (heistä oli iloa vielä 49 sivun verran). Aamukahviseuraa sain Hirkasta, 51 sivun verran. Aloittelin myös Kesän pimeyttä, 45 sivua. Niillä japanilainen nainen ja mies tapaavat jossakin päin Eurooppaa kymmenen vuoden eron jälkeen. Kiintymys on jäljellä, mutta kaiken syömisen, juomisen ja rakastelun takana tuntuu häämöttävän jotakin synkkää ja epätoivoista. Kiinnostavaa nähdä, mihin tämä kirja päätyy.

15:00

Se siitä. Olipa taas mukavaa, kun oli hyvä tekosyy käyttää kokonainen vuorokausi lukemiseen. Tänään luin vielä Roxane Gayn Bad Feministiä, josta olen jo aiemmin lukenut joitakin esseitä englanniksi. Päädyin nyt lukemaan samoja tekstejä suomennoksesta ja ne sykähdyttivät näin toisellakin kertaa. Päätin maratonin helpompaan lukemiseen eli jatkoin Mahtia. Yhteensä luin 781 sivua, joista sarjakuvaa 286 sivullista. Sarjakuvien lisäksi Pettersenin Mahti on helppolukuinen ja sikäli erinomaista maratonmateriaalia. Loppuun en ehtinyt muita kuin sarjakuvat, mutta kaikki aloitetut kirjat ovat niin kiinnostavia, että ne tulevat varmasti pian luetuiksi.

Kiitos vielä Oksan hyllyltä -blogiin järjestelyistä!

perjantai 11. elokuuta 2017

Diana Wynne Jones: Witch Week



Witch Week kuuluu Wynne Jonesin Chrestomanci-sarjaan. Tässä osassa ollaan sisäoppilaitoksessa ja heti alussa selviää, ettei noituus ole siellä sallittua. Tämä on tietysti ongelma niille lapsille, joiden taikavoimat alkavat vasta paljastumaan heille itselleenkin. Koulu ei suvaitse noitia, mutta niinpä heitä vainotaan tässä yhteiskunnassa muutenkin. Larwood House on koti monelle orvolle, jonka vanhemmat ovat kokeneet karun kohtalon roviolla. Magian esiintymisen todennäköisyys näissä noitien jälkeläisissä on tietysti suuri.

Herra Crossleyn löytämässä väitetään, että luokassa on noita. Opettaja ei tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, mutta muille opettajille asiasta saattaa kehkeytyä varsin kannattava juoni. Lapset kyräilevät toisiaan ja mahdolliset noidat yrittävät piilotella voimiaan tai kieltää ne. Asiaa ei tietenkään helpota luokan sisäiset valtasuhteet suosittuine ja epäsuosittuine oppilaineen.  Eikä se, että koulussa alkaa tapahtumaan outoja.

Wynne Jones kuvaa karun maailman lasten silmin. Lapset tietävät kyllä, että noidaksi paljastuminen johtaa heidät kuolemaan vanhempiensa tavoin. Heidän välittömät ongelmansa ajavat kuitenkin pelon ohi. Yksi ei löydä lenkkitossujaan ja toisella on kuuluisan noidan nimi. Kuten tavallista, Wynne Jones kiinnittää huomion niihin lapsiin, jotka eivät oikein kuulu joukkoon edes ennen noidaksi paljastumista. Witch Week on jälleen yksi laadukas ja jännittävä kertomus ja lopussa tietysti tarvitaan Chrestomancin apua maailman raiteilleen palauttamiseksi. Pelottavan raikkaalta tuntui tässä kirjassa se ajatus, että noitansa roviolle tuomitsevassa maailmassa on yksinkertaisesti jotakin väärää.

Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.


Diana Wynne Jones: Witch Week (HarperCollins, 2008)

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kiinnitin tähän sarjaan huomioni aivan sattumalta. Koko rivi kirjoja kiilteli uuden näköisenä kirjaston scifi-hyllyssä. Kun sitten etsin tietoa kirjoittajasta huomasin, että hän ja koko sarja on erittäin arvostettu. Enkä ollut koskaan siitä kuullutkaan! Vähän ajan päästä törmäsin vielä Neil Gaimanin ylistävään kirjoitukseen Wolfesta ja totesin, että sarja on kai luettava.

Sarjan ensimmäisessä osassa Severian, kiduttajan oppipoika, on vielä lapsi. Hän juoksee oppilastoveriensa kanssa joella uimassa ja leikkii hautuumaan mausoleumeissa. Hän törmää valtakunnan arkkiviholliseen ja tämä kohtaaminen alkaa ohjaamaan hänen elämäänsä. Kiduttajat tekevät työtään ylempiensä käskystä ja kidutuksen tarkoituksena tuntuu olevan pikemminkin rangaistus kuin esimerkiksi tunnustuksen saaminen. Severianin koti on lukijalle vertahyytävä paikka ja onkin helpotus, kun päähenkilö joutuu poistumaan kiduttajien linnoituksesta ja etsimään elämälleen uutta suuntaa. Kertojana toimii Severian itse. Hän väittää muistavansa kaiken, mutta antaa välillä ymmärtää olevansa kaikkea muuta kuin luotettava kertoja.

Ensimmäinen kirja tutustuttaa hiljakseen maailmaan, joka ilmeisesti on ajallisesti niin pitkällä tulevaisuudessa, että ainakin koko eläimistö on kokenut muutoksen jos toisenkin. Tässä maailmassa magialla tuntuu olevan paikkansa. Omaamme kehittyneemmät teknologiat ovat nousseet ja kukistuneet ja jäljellä on maailma, jonka lainalaisuudet eivät ainakaan vielä ensimmäisessä osassa selviä. Severian matkaa tässä osassa halki kaupungin, joka on ilmeisen valtava. Matka ei tietenkään käy esteettä vaan siihen sisältyy niin vaaroja kuin uusia mahdollisuuksia.

Tarina tuntuisi kertovan tavanomaisen kasvu- ja matkatarinan. Jotain poikkeuksellisen syvää sen maailmassa kuitenkin on ja lukija saa olla tarkkana huomatakseen kaikki sävyt, joilla ehkä myöhemmin on taas merkitystä. Takakannen mukaan ”teos on allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte”, mutta tätä ulottuvuutta en vielä tavoittanut. Luulen, että tähän sarjaan kiinnittyy hiljakseen osa osalta. Sitten siitä on varmaan jo vaikea päästää irti.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.


Gene Wolfe: Kiduttajan varjo – Uuden auringon kirja 1 (Gummerus, 2012) 

maanantai 7. elokuuta 2017

Jasper Fforde: The Eyre Affair



Thursday Next elää Lontoossa. Vuosi on 1985, mutta aivan mielikuvien 80-luvulta ei Nextin maailma vaikuta. Hän työskentelee kirjallisuusetsivänä ja tämä työ tuntuu olevan kovin tärkeä. Arvostettujen romaanien alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kansallisia aarteita ja pubeissa väitellään pikemminkin kirjallisuudesta kuin urheilusta. Tässä maailmassa kotiovellesi kolkuttaa baconisti ja yrittää vakuuttaa sinut siitä, että Francis Bacon kirjoitti Shakespearen näytelmät.

Kirjan rinnakkaismaailmasta nauttii varmasti eniten klassikkonsa tunteva lukija. Next jahtaa rikollista, joka onnistuu matkaamaan todellisuudesta kirjaan ja muuttamaan tarinaa. Kohteeksi joutuu Kotiopettajattaren romaani, johon Nextillä on hyvin henkilökohtainen side. Paitsi oudossa rinnakkaismaailmassa, pääsee lukija seikkailemaan myös Thornfieldissä. Omakin todellisuudentaju alkoi lukiessa hämmentymään niin, että piti melkein tarkistaa kuinka Kotiopettajattaren romaani oikeasti päättyikään.

The Eyre Affair on Thursday Next-sarjan aloitusosa. Goodreadsissä se tuntuu jakavan mielipiteet kahtia. On niitä, jotka pitävät sitä nerokkaana ja niitä, joiden mielestä se on kliseinen. Itse nautin kirjasta. Melkein samanlainen maailma on kovin hedelmällinen alusta ilahduttaville yllätyksille, kun omat odotukset keikautetaan ja oudosta tuleekin normaali. Tästä syystä en halua myöskään kertoa tarinasta enempää, yllätykset ovat olennaisia lukunautinnolle. Vaan se piti vielä mainita, ettei Nextin ainoana huolena suinkaan ole romaanihenkilöitä kidnappaava rikollinen. Krimin sotakin olisi hyvä saada vihdoin päättymään.

“This evening several hundred Raphaelites surrounded the N’est pas une pipe public house where a hundred neo-surrealists have barricaded themselves in. The demonstrators outside chanted Italian Renaissance slogans and then stones and missiles were thrown. - - There was violence when surrealism was banned and there was violence as the same ban was lifted.”


Tämä on Fforden esikoisteos, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 42. Esikoisteos.

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder & Stoughton, 2001)