sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lindgren&Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta. Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman) keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan klassista. Lindgrenin tarkka ja rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.

Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa innostuksen tehokkaasti.




Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys. Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.

Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta. Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua), koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.


Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)

tiistai 2. tammikuuta 2018

Runohaaste 2017

Olen tänä vuonna lukenut haasteen myötä enemmän runoja kuin koskaan. Olen myös varma siitä, että runot jäävät nyt lukupinoihin. Sen sijaan niistä kirjoittamiseen en ole löytänyt tyydyttävää tapaa. Se olkoon ensi vuoden haasteena. Luin tänä vuonna 10 runokokoelmaa. Näistä vain seitsemän oli peräisin suomalaisilta runoilijoilta ja sopii näin haasteen sääntöihin (jotka siis unohdin iloisesti vuoden kuluessa). Sanoisin kuitenkin, että haaste onnistui erinomaisesti runoinnostuksen sytyttämisessä ja on suoraan syypää myös brittiläisten runoilijoiden lukemiseen.




Aloitin haasteen helmikuussa saamelaisten kansallispäivänä, koska satuin löytämään kirjastosta saamelaisrunojen antologian. Luin vuoden aikana toisenkin saamelaisrunoilijan teoksen. Suomalaista klassikkoa edusti Sirkka Turkka. Hänen kokoelmansa löi ällikällä. Myös Ilpo Tiihonen kuulunee vanhempaan suomalaiseen runoilijakaartiin. Uudempaa runoa edustivat Erämaja ja Kosola. Ensin mainitulta kuuntelin myös erinomaisen runoäänikirjan. Lisäsin listan päätteeksi myös brittiläiset kokoelmat. Nimenomaan suomalaista runoa tuli kuitenkin luettua yhteensä 7 kokoelman verran. Kiitos kovasti haasteesta blogiin Reader, why did I marry him?

Luetut runot:

En laske, en koskaan (toim. Kaija Anttonen) (linkki)
Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (linkki)
Anja Erämaja: Laulajan paperit (linkki)
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille (linkki)
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (linkki)
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (linkki)
Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (linkki)

Gillian Clarke: A Recipe for Water (linkki)
Ashley, Pilkington, Massiah: HELL-P ME (linkki)


Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (linkki)







maanantai 1. tammikuuta 2018

Lukuvuosi 2017

Lukuvuoteni 2017 on ollut vaihteleva. Siihen on kuulunut löytöjä ja pettymyksiä, runsaan lukemisen aikoja ja toisaalta marraskuu, jolloin en blogannut yhtä ainoaa tekstiä. Vuoden alussa mahtipontisesti julistamani sadan kirjan raja ei rikkoutunut lähellekään, mutta bloggaamattomien kirjojen ja runokokoelmien myötä saldo kipuaa kuitenkin reiluun 60 luettuun teokseen.

Yksi iloisimpia yllätyksiä vuoden varrella oli Tiina Raevaaran FB-sivuillaan jakama linkki blogiini. Tuo teksti onkin ylivoimaisesti luetuin oman bloggaushistoriani aikana. Kyseessä oli Raevaaran vanhempi novellikokoelma. Myös muutama uusi lukija ilahdutti kovasti (he ovat tainneet kuitenkin löytää blogiin haastekoontien linkitysten kautta). Osallistuminen blogien yhteisiin tapahtumiin, eli lukumaratoneihin ja haasteisiin on tänäkin vuonna ollut hauskaa ja palkitsevaa. Kirjatapahtumista osallistuin HelsinkiLitiin ja Helsingin kirjamessuille. Antoisin kirjatapahtuma oli kuitenkin Hayn kirjallisuusfestivaali Walesissa kesäkuussa. Viihdyin tapahtumassa erinomaisesti ja toivon kovasti pääseväni sinne vielä uudemmankin kerran.

Olen yrittänyt aloittaa lukemisen myös Goodreadsissa, mutta sivusto ei oikein ole löytänyt paikkaansa lukevassa elämässäni. Kokeilen sivustoa varovasti varmaan vielä ensi vuonna, ehkäpä se nyt kaappaa matkaansa? Seuraavalle vuodelle olen asettanut ensimmäistä kertaa myös TBR-tavoitelistan.




Luetut kirjat

Bloggauksia kertyi yhteensä 40 romaanista, tietokirjasta, novellikokoelmasta ja sarjakuvasta. Runohaasteen koonti tulee myöhemmin, eikä runokokoelmia ole alla olevissa tilastoissa mukana. Myöskään irtonovelleja en laskenut mukaan, ainoastaan kokonaan luetut kokoelmat. Tässä muutama luku:

5 sarjakuvaa
4 tietokirjaa
10 kotimaista
11 englanniksi
19 käännöskirjaa
17 naisen kirjoittamaa sekä 1, jossa toinen kirjoittajista on nainen
22 miehen tai miesten kirjoittamaa kirjaa
15 kirjassa on spekulatiivisia elementtejä ja lisäksi 1 käsittelee scifi- ja fantasiakirjallisuutta
4 kirjaa on Euroopan ja Yhdysvaltojen/Kanadan ulkopuolelta

Luin myös esimerkiksi Harry Potter-sarjan uusiksi ja joulun Connie Willis oli myöskin jo entuudestaan tuttu. Olen blogannut tähän saakka lähinnä uusista luetuista ja nämäkin jäivät blogista uupumaan. Wales on pysynyt kiinnostavana, sillä siihen liittyviä tai sieltä kotoisin olevien kirjailijoiden kirjoittamia teoksia on tullut luettua viisi, joista kaksi oli runokirjoja.
Hienoja lukuhetkiä on monta. Anu Kaajan novellikokoelma on suosikkilistalla, samoin Paul Beattyn The Sellout, Binet, Rushdie, Saunders, Spark… Hyvä on ollut tämä lukuvuosi! Kesken jäivät esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla (tähän palaan kyllä vielä) ja Satu Lidmanin tietokirja Häpeä!



Haasteet

Vuosi 2017 käynnistyi reippaasti. Haalin haasteita ja luin innokkaasti uudenlaisia teoksia, kuten novellikokoelmia ja aiempaa runsaammin kotimaista kirjallisuutta. Tammikuun klassikkohaasteeseen osallistuin Salman Rushdien Keskiyön lapsilla. Myös keväällä erääntynyt feministinen lukuhaaste sekä novellihaaste sujuivat hyvin. Sitten alkusyksystä lukeminen alkoi tahmimaan. Marraskuussa en kirjoittanut blogiin yhtäkään tekstiä. Joulukuussa sitten sisuunnuin ja kirjoitin jotakin joka päivä jouluaattoon saakka. Se oli oikea päätös, sillä nyt kirjoittaminen tuntuu taas mukavalta ja sujuvalta.

Kolme haastetta jäi vuoden aikana vähälle huomiolle. Adventures in Down Under and Beyond –haasteeseen luin lopulta vain yhden kirjan ja senkin vuoden 2016 puolella. Muuttoliikkeessä-haaste jäi kokonaan huomiotta. Myös kesän klassikkohaaste jäi suorittamatta, sillä Täällä Pohjantähden alla on edelleen kesken. Suomi(ko)100 –haasteeseen sain sentään yhden tekstin kirjoitettua. Vaikka haasteet eivät aivan onnistuneet, olen silti jo ilmoittautunut Novellihaasteeseen, joka alkoi jo tämän vuoden puolella, sekä Sarjakuvahaasteeseen.

Helmet-haasteessa sain täytettyä 26 kohtaa. En missään vaiheessa lukenut haastetta silmällä pitäen, joten olen aivan tyytyväinen tähän tulokseen. Luetut 26 kirjaa sattuivat sopimaan haasteeseen. Olen käyttänyt vain yhden kirjan kahteen haasteeseen, jolloin esimerkiksi novellit ja runot ovat jääneet pois Helmet-listalta. Runohaasteen koonnin julkaisen lähipäivinä.





Rinkka ja nojatuoli toivottaa iloista ja onnellista uutta vuotta 2018!

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Jouluntoivotus

Olen päässyt viettämään tätä joulua lumisissa maisemissa ja ottanut siitä kaiken ilon irti esimerkiksi lumienkelien ja lumilyhtyjen muodossa. Lumihahmoja on rakenneltu viimeksi lapsena ja sen kyllä taitaa huomata... Tämä suomalaisen hiustyypin omaava lumiakka toivottaa joka tapauksessa rauhallista joulua itse kullekin!



lauantai 23. joulukuuta 2017

Elokuvat TOP 30 osa 3

10. City of God

Tarina Rio de Janeiron väkivaltaisista slummeista. Buscapé saa käsiinsä kameran ja päätyy kuvaamaan huumejengejä niihin liittymisen sijaan. Slummissa ei kuitenkaan voi pysytellä 
puolueettomana. Hieno kuvaus köyhyydestä, väkivallasta ja nuoruudesta niiden keskellä.


9. Lihan värinä

Lihan värinä tutustutti minut Almodovariin, ja jo sen vuoksi se ansaitsee paikan listalla. Tarina pakkomielteisesti ihastuneesta nuorukaisesta on melkoisen häiritsevä. Elokuva on kuitenkin sensuelli ja erikoinen rakkaustarina, jonka rytmitys onnistuu vangitsemaan katsojan.

8. Nimeni on Joe

Myös tämä Ken Loachin hieno tarina kertoo rakkaudesta. Oikeastaan se kertoo välittämisestä: sosiaalityöntekijä välittää asiakkaistaan, Joe välittää kavereistaan, Sarah välittää Joesta. Tässäkin ollaan työttömyyden ja alkoholismin vaivaamassa slummissa, tällä kertaa Iso-Britanniassa.


7. Trainspotting

Tässä elokuvassa on upea rytmi, jota hieno musiikki korostaa. Tarinan skotlantilaiset narkkarinuoret ovat persoonallisesti kuvattuja ja onhan tämä nyt vähän tällainen sukupolvielokuva.

6. Jackie Brown

Tässä lempielokuvani Tarantinon tekeleiden joukossa. Kuten edellä mainitussa Trainspottingissa, tässä on todella hieno rytmi. Jännite ei hellitä kertaakaan, vaikka elokuva onkin hidas ja nautiskelee rauhassa motown-tunnelmista. Pam Grier on vaikuttava ja tarina poliisin ja asekauppiaan väliin joutuvasta lentoemännästä suorastaan voimauttava.

5. Winter’s Bone

Jennifer Lawrence tekee vahvan suorituksen perähikiän asukkina, joka joutuu tukalaan tilanteeseen. Isä katoaa ja perhe on menettää talonsa takuurahojen erääntyessä. Nuori tyttö yrittää pärjätä sairaan äidin ja kahden nuoren sisaruksen kanssa. Hänellä ei ole muuta vaihtoa kuin löytää isänsä, mitä ikinä se vaatiikin.


4. Animal Kingdom

Australialainen elokuva kertoo pojasta, joka äidin kuoltua yliannostukseen joutuu tämän rikollisten sukulaisten armoille. Joshua päätyy tasapainottelemaan sukuun kuulumisen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä. Tässä elokuvassa on kohtauksia, joita on vaikea katsoa. Perheen (Joshuan enojen ja isoäidin) keskinäiset välit on kuvattu hienovireisesti. Samoin pienen roolin etsivänä tekevä Guy Pearce onnistuu kiteyttämään jotakin olennaista siitä, kuinka ystävällisyydelle ei tässä maailmassa ole tilaa. Upea rikoselokuva on tämä.


3. Profeetta

Rikosmaailmassa liikutaan myös tässä ranskalaisessa elokuvassa. Nuori Malik joutuu ranskalaiseen vankilaan. Hänet pakotetaan työskentelemään italialaisille mafiosoille. Hiljaisessa Malikissa on kuitenkin paljon enemmän kuin päälle päin näkyy, eikä ole selvää kenelle hän on lojaali. Hieno kasvukertomus ja onhan tämä kiinnostava myös vankilaelämän ja sen valtasuhteiden kuvauksena. Jälleen viittaisin rytmitykseen, joka tässä on ajoittaisesta hitaudestaan huolimatta todella toimiva.



2. Viisi vuodenaikaa


Tämä elokuva on meditaatio. Järven keskellä kelluvassa asunnossaan asuva erakko kasvattaa poikaa, joka aikanaan lähtee maailmaan ja joutuu palaamaan sieltä häntä koipien välissä. Kuolemaa, rakkautta, elämää ja hiljaisuutta. On vaikea kertoa mistä tämä kertoo. Siinä on levollisuutta, vääryyttä ja satunnaisuutta, rakkautta ja katumusta. Järvi on ja pysyy ja portti järven keskelle vievälle veneelle aukenee pienelle ihmiselle, joka ei ole ollenkaan niin ikuinen kuin kuvittelee olevansa.

1. Kaikki äidistäni

Toinen listalle päätynyt Almodovar on tämä Kaikki äidistäni, jonka olen katsonut niin monesti, että osaan sen ulkoa. Rakastan sitä maailmaa, johon poikansa menettänyt Manuela Barcelonassa palaa. Se on sekoitus nunnia ja transvestiitteja, ja siinä suhtaudutaan suurella lempeällä sydämellä niin ahdasmielisyyteen kuin dramaattiseen näyttelijäsuuruuteenkin. Kaikki äidistäni on lohdullinen, kaunis ja itkettävän hieno.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Hilary Mantelin novelleja


Novelli nimeltä Terminus Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelmasta ansaitsee peukutuksen (katso novellihaaste) henkilöhahmon rakentelun vuoksi. Huomio kiinnittyy koko novellin ajan vahvasti päähenkilön, kertojan, hahmoon. Miksi hän ajattelee nähneensä kuolleen isänsä junassa? Mistä kumpuaa tarve ajatella, että isä odottaa häntä seuraavalla asemalla? Vihjeitä annetaan, mutta niukasti, ja lukija joutuukin työskentelemään tämän novellin parissa. Saako suru ajatukset kulkemaan tällaisia synkällä tavalla lohdullisia polkuja vai onko taustalla jokin konflikti, joka tekee isän kuolemasta erityisen vaikean käsitellä? Kuolleet nivoutuvat kertojan junamatkaan tavalla, joka tekee arkisesta lehtikioskista ikkunan tuonpuoleiseen. Tämän novellin haluaa lukea monesti, sillä ensimmäinen lukukerta jättää jälkeensä voimakkaan mutta vielä hämmentyneen tunnetilan.


Jätän peukutuksen väliin novellin Mistä tunnen teidät? kohdalla. Tämä ei johdu siitä, että novellissa olisi jotakin vikaa. Sen elementit ovat vain sen verran tasapainoiset, ettei mikään yksittäinen novellin piirre nouse erityisen tärkeäksi. Kuten edellisenkin novellin kohdalla, koin hämmennystä myös tämän luettuani. Hahmo, elämänhallintansa kanssa kipuileva kirjailija, on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Yhtä lailla kiinnostavia ovat ihmiset ja paikat, joihin hän joutuu matkatessaan esitelmöimässä. Siitä en sen sijaan ole ollenkaan varma, mistä novelli kertoo. Ehkä se kertoo niistä aina samanlaisista paikoista, joissa kirjailija työskentelee taikka hänen kohtaamastaan moraalisesta pulmasta? Tai sitten otsikko voi toimia neuvonantajana ja kyse on kirjailijan psyykestä ja siitä, mistä tämän henkilön tuntisi. Mistä kirjailijan tuntee, miten kirjailija ajattelee? Tämäkin novelli jää odottamaan uusintalukua.

Kun päivä koitti, ihmettelin, miksi olin suostunut, mutta on helpompi sanoa kyllä kuin ei, eikä lupausta antaessaan tietenkään ajattele, että päivä todella joskus koittaa – ehkä tulee ydintuho tai muu vastaava sivujuonne.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

torstai 21. joulukuuta 2017

Lemn Sissay - elävää runoutta


Palaan vielä hetkeksi Hayn kirjallisuusfestivaaleille ja kesäisempiin tunnelmiin. Valitsin festariohjelmasta kaksi runonluentaa, vaikken olekaan runoja juuri englanniksi lukenut.  Varsinkaan en ole niitä kuunnellut, edes suomeksi. Tämä on itselleni siis täysin tuntematon kulttuurin muoto. Toinen esitys oli kolmen runoilijan yhteisluenta. Siitä enemmän täällä. Toisessa esiintyi Lemn Sissay, jonka esiintymisen voimaa on vaikea sanoin välittää. Hän on dramaattinen, hänellä on hieno (ja vähän pelottava) kilto silmissä. Hän tuntuu kirjoittaneen runonsa esitettäviksi. Ne ovat rytmikkäitä ja niissä on esiintymisen kannalta suotuisia seikkoja, kuten toistoa. Sissay oli siis kaikin puolin loistava esiintyjä Alla linkki videoon, se antanee parhaan kuvan tämän herran taidoista.



Sissay esiintyi festivaaleilla myös toisenlaisessa yhteydessä. Hän on kasvanut sijaisperheissä ja valtion huomassa ja puhuu voimallisesti huostaanotettujen lasten puolesta. Häneltä löytyy aiheesta myös TED talk. Se löytyy täältä. Tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus hänen työssään on aika kiinnostava. Sissay on tehnyt myös tilaustöitä, esimerkiksi alla olevan videon Manchesterin yliopistolle.