tiistai 10. huhtikuuta 2018

Joanne Harris: Sinisilmä




Olen ensimmäistä kertaa jäsen lukupiirissä. Ensimmäinen lukemamme kirja odottaa vielä tekstiä, mutta tästä toisesta on kirjoitettava heti. Siihen ei nimittäin huvita enää sen jälkeen palata. Lukupiiri onkin ainoa syy siihen, että luin kirjan loppuun. Lopussa hieman harpoin, pysähdellen juuri riittämiin tarratakseni juonen päästä kiinni. Joanne Harrisilta olen aiemmin lukenut ainoastaan Pienen suklaapuodin ja tuota kirjaa rakastin. Jos sekin kosketteli ihmisen julmuutta ja siitä selviytymistä, Sinisilmä eksyy aiheeseen täysin.

Päähenkilö blueeyedboy elää bloginsa kautta. Hän julkaisee tarinoita pahasta ihmisestä, ehkä itsestään, murhaajasta. On epäselvää, minkä verran tarinoissa on totuutta. Selvää taas on se, että niissä käsitellään oikean elämän ongelmia draaman avulla. Saavuttamaton rakkaus, kuollut veli, kontrolloiva äiti. Omaa elämäänsä epätoivoisesti haltuunsa haparoiva kirjoittaja. Julkaistut tarinat sekoittuvat yksityisiin päiväkirjamerkintöihin ja lukija pääsee seuraamaan myös toisen bloggarin tekstejä. Kokonaiskuvassa menneisyyden traumat nivoutuvat hiljalleen päähenkilöiden nykytilanteeseen.

Tarina on ihan kiinnostava, perhehelvetti kauhea, rakkaus(?)tarina melkein koskettava. Se uppoaa kuitenkin kokeelliseen tarinarakenteeseen tai ehkä liiankin kliiniseen kauheuksien kuvaamiseen. Lopputulos on vain tylsä, aivan kuin huoneeseensa linnoittunut päähenkilö. Hänen pyristelynsä äidin tyranniaa vastaan ovat turhia, eikä koko pitkällä tarinalla tunnu lopulta olevan mitään merkitystä. Lopussa voin vain todeta, että taidan kuitenkin kaivata kirjoilta jotakin toivon häivähdystä. Ehkä blueeyedboy onkin ihan osuva kuvaus netin syövereistä ja pohjattomasta kuilusta niiden ja tosielämän välillä. Blueeyedboy ei ole mitään oman pienen virtuaali-imperiuminsa ulkopuolella. Vaan ei sen ulkopuolella kukoista myöskään tämä teos.   

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirja todellakin käsittelee vanhemmuutta, vaikka lähinnä sen vahingollisimpia muotoja.

Joanne Harris: Sinisilmä (Otava, 2010)

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Michel Faber: Lihaa ja verta



Liftari nousee auton kyytiin tyytyväisenä siitä, että yksinäisen naisen ajama auto on uskaltanut pysähtyä. Jotakin outoa hänessä ehkä on, mutta ainakaan liftari ei ole enää sateessa. Hän höyryää nyt penkissään ja yrittää päästä perille naisesta tai ainakin vilkuilla huolella tämän valtavia rintoja. Mitä skenaarioita lukijan päässä tässä kohtaa liikkuukaan, ne tuskin tulevat toteutumaan.

Yleensä en pahastu spoilereista. Harva lukukokemus on kiinni siitä, ettei tiedä mistä on kyse. Eikä tämäkään varmaan ole, sillä lukija pääsee melko nopeasti kiinni kuljettajan, Isserleyn, elämään. Alku on kuitenkin poikkeuksellisen nautinnollinen kaikessa hienovaraisessa outoudessaan, enkä siksi halua siitä kirjoittaa tämän enempää. Hiljalleen paljastuva tarina on jännittävä ja ällöttävä ja oudon hypnoottinen.

Kyseessä on aivan poikkeuksellisen tasapainoinen kirja, siis ollakseen näin omituinen ja yllättävä. Isserley kasvaa hahmona koko kirjan ajan. Samoin tekee tarina, jonka voi halutessaan lukea vaikka feministisenä kannanottona tai pohdintana ihmisyyden syvimmästä olemuksesta ja erityisyydestä luomakunnassa. Tuntuu mukavalta päästä yllättymään näin. Yllättykää tekin.
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo (noh, ainakin auton sivupeili).

Michel Faber: Lihaa ja verta (Tammi, 2001)

lauantai 17. helmikuuta 2018

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Arkeologian tohtori Ruth Galloway asuu rannikolla, marskimaan rajalla. Hän joutuu mukaan katoamistapauksen selvittelyyn. Se tuntuu liittyvän olennaisesti alueen myyttiseen sijaintiin taivaan ja maan välillä. Arkeologeille rannikolla on paljon selvitettävää. Ruthkin on asettunut alueelle vietettyään suloisen kesän etsien suolaisen maan säilömiä ruumiita ja paalupolkuja. Rikoskomisario Harry Nelson joutuu tukeutumaan Ruthiin, kun tapaus käy yli hänen ymmärryksensä.

Marskimaa on upea tausta tarinalle. Se on vaarallinen esteettä puhaltavine myrskyineen ja yllättäen nousevine vuorovesineen. Lukijallekin käy selväksi miksi muinaiset ihmiset ovat sitä pyhänä pitäneet. Raja-alue taivaan ja maan välissä sopii tietysti hienosti myös hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman pohdintaan. Kevyempää tunnelmaa tarinaan tuovat Ruthin ihmissuhteet ja hänen alussa hankala suhteensa Nelsoniin.

Vaikka koukuttava tarina sai sivut kääntymään vauhdilla, en kuitenkaan täysin ihastunut kerrontaan. Tuntui tylsältä, että Ruthin ”erilaisuutta” piti niin kovin selitellä. Kaikesta yksin viihtymisen korostamisesta huolimatta hänen miessuhteillaan oli kuitenkin yllättävän suuri merkitys tarinassa. Työstään pitävä, kissoineen ja harvoine ystävineen viihtyvä Ruth olisi ollut kiinnostava hahmo ilman hänen ylipainonsa ja rohkean luonteensa selittelyä. Kovasti kiinnitetään huomiota myös Nelsonin ja hänen vaimonsa hyväksyttävämpään ulkonäköön. Varasin kuitenkin toisen osan kirjastosta, ehkäpä kirjailija on jo saanut tarpeekseen hahmojensa (mielestäni turhasta) selittelystä.


Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Tammi, 2017)

maanantai 12. helmikuuta 2018

Muriel Spark: Mandelbaumin portti

Mandelbaumin portti on ainoa Muriel Sparkilta suomennettu teos. Odotin suomennokselta helppoa lukukokemusta, mutta tarina olikin aluksi työläs. Tämä ei tosin mitenkään johdu suomennoksesta, joka vanhahtavuudestaan huolimatta on edelleen luettava. Teos on kirjoitettu 1965 ja suomennettu jo vuotta myöhemmin. Alun tahmeus johtui siitä, kuinka hitaasti tarinaan johdatellaan. Ensin esitellään Freddy. Tämä brittiläinen diplomaatti ei herätä järin lämpimiä tunteita kärsiessään asemapaikkansa kuumuudesta ja riimitellessään mielessään kiitosrunoa viikonlopun emännälleen. Hän tarkkailee ympäristöään melko mielenkiinnottomasti, diplomaatin tavoin ulkopuolelta. Samoin muut henkilöt esitellään hitaasti ja hivenen tylsästi. Pidin kuitenkin ensimmäisestä Sparkilta lukemastani kirjasta niin kovasti, että yritin antaa kirjalle vielä mahdollisuuden. Ja se kannatti. Tarina lähti kulkemaan vasta sadannen sivun jälkeen, mutta sitten se eteni vauhdilla.

Kirjassa liikutaan kahden puolen Mandelbaumin porttia, Jerusalemin Israelin ja Jordanian osien välillä kirja tapahtuma-aikaan ollutta tarkastuspistettä. Tästä Freddy kulkee viettämään viikonloppujaan ystäviensä rauhalliseen puutarhaan Jordanian puolella ja taas takaisin töihin Israelin hallitsemaan osaan. Hänellä on tämä vapaan kulun etuoikeus, mutta Jerusalemin pysyvämmille asukkaille raja ja tarkastuspisteet ovat hengenvaarallisia. Vaaraan asettaa itsensä myös englantilainen Barbara. Hän on puoliksi juutalainen, roomalaiskatolilaisuuteen kääntynyt nainen, joka haluaa saattaa pyhiinvaelluksensa päätökseen vierailemalla Jordanian puoleisilla pyhillä paikoilla. Vaarassa hän on syntyperänsä takia, sillä äitinsä puolelta juutalaisena hän on jordanialaisille todennäköinen Israelin vakooja. Silti on mentävä ja Barbaran pyhiinvaellus on se seikkailu, josta kirja vauhtiin päästyään kertoo. Tässä vaiheessa Freddystäkin kuoriutuu ihan kiinnostava hahmo, samoin kaikista pyhiinvaellusta avittavista ja hankaloittavista sivuhahmoista. Perinteisen isänsä varjossa pyristelevät Abdul ja Suzi sekä Barbaran tulevan avioliiton estämään pyrkivä englantilainen opettajatar tasapainottelevat paitsi Jordanian ja Israelin, arabien ja juutalaisten, myös menneen ja uuden maailman välillä. Yllättävä seikkailu tuo kaikista osallistujista esiin yllättäviä piirteitä.

Teoksen on täytynyt aikanaan olla erittäin ajankohtainen. Siinä puhutaan esimerkiksi Eichmannin oikeudenkäynnistä ja yleisesti juutalaisten ja arabien suhteista. Spark oli itse roomalaiskatolisuuteen kääntynyt (ja isänsä puolelta juutalaista syntyperää). Tästä näkökulmasta pitkät pohdinnat Barbaran juutalaisesta perinnöstä sekä erilaisten uskontokuntien suhtautumisesta Pyhään maahan tulevat ymmärrettäviksi. Voi myös olla, että uskonnolliset näkökulmat ovat vielä 1960-luvulla olleet lukijoillekin ajankohtaisia ja kiinnostavia. Useamman kerran näihin asioihin upotaan omasta mielestäni vähän turhankin pitkäksi aikaa. Esimerkkinä mainittakoon eräässä pyhiinvaelluskohteessa pidetty saarna, jota kestää useamman sivun ajan. Paikalliset munkit toimivat kommentaattoreina paheksuessaan vieraan omavaltaista käytöstä. Ajan uskonnollista keskustelua tuntevalle saarna olisi ehkä teräväkin kommentaari. Yhteiskunnallinen ulottuvuus on puolestaan niin esillä edelleen, että se näyttäytyy aivan ajankohtaisena ja ymmärrettävänä. Pääasiassa (sivun 100 jälkeen) teos olikin oivaltavaa ja nautinnollista kerrontaa.

Muriel Sparkin syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Ajattelin tätä juhlistaakseni lukea useammankin Sparkin vuoden aikana. Huomasin satavuotispäivän Heavenalin blogista (englanniksi). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

Muriel Spark: Mandelbaumin portti (WSOY 1966) suomentanut Juhani Jaskari

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Pilvin pimein P.D. Jamesia



Kävipä niin, että luettuani yhden Adam Dalgliesh-dekkarin en malttanut olla hakematta kirjastosta toista. Kolmas löytyi omasta hyllystä ja neljäs jälleen kirjastosta. Viidennen sain lainaan vieraillessani ystävän luona. Näiden murhamysteerien rauhallinen tahti taisi kompensoida vuoden kiireistä alkua täydellisesti. Luin kirjat sitä sen enempää suunnittelematta jotakuinkin järjestyksessä. Se ei kuitenkaan taida olla tarpeellista, sillä pitkänä tarinankaarena on lähinnä AD:n hahmon sisäinen kehitys. Poimin kirjoista muutaman lukukokemuksilleni tärkeän seikan.

Miljöö

Viiden tarinan ympäristöt olivat melko erilaisia, mutta kaikissa teoksissa merkittäviä. Aluksi lukemassani Valepotilaassa viehätti kuvaus Nightingale Housen kartanosta, jossa nuoret opiskelivat sairaanhoitajiksi. Taloa ympäröivä karu metsä vain korostaa tiukasti säännellyn ympäristön pahaenteisyyttä. Samalla tavalla suljettu on psykiatrinen klinikka Murhaajan mielessä. Sen kellarikerros on kuvattu säästeliäästi ja silti onnistuneen klaustrofobisesti. Toisaalta Totuus ja toiveet sekä Usko ja epäilys sijoittuvat tuulisille niemille. Meri on molemmissa läsnä pauhaavana voimana, joka syö maata ja hävittää hirmutekojen jälkiä. Tuulee, on kylmää ja karua, ja silti tekisi mieli avata ovi ja liittyä AD:n seuraan kuun valaisemalle kävelylle luostarinraunioille.

Henkilökuvaus

Tässä lienee näiden kirjojen varsinainen voima. P.D. James kuvaa niin päähenkilöään kuin kaikkia muitakin hahmojaan terävästi. Hänen ihmiskuvansa ei ole etäinen tai viileä, vaikka hänen hahmonsa eivät yleensä kovin imartelevaa käsittelyä saakaan. AD itse kuvataan pohdiskelevana ja älykkäänä, mutta vaikeana ihmisenä. Myötätuntoa häneltä liikenee kaikille tasaisen säästeliäästi. On kuitenkin mukavaa välillä lukea poliiseista, jotka eivät sotke työtään tai meneillään olevaa murhatutkimusta yksityisillä pulmillaan. AD joutuu kuitenkin useammassakin tarinassa pohtimaan omaa suhdettaan siinä osallisina oleviin ihmisiin. Joka tapauksessa on hienoa, kuinka kiinnostavia nuo ihmiset tapaavat olemaan. Vain yhdessä kirjassa, Kuoleman maussa, kiinnostavat hahmot olivat harvassa. Muuten heidän motiivinsa ja luonteensa on tavallisesti kuvattu syvyydellä. Tuntuu siltä, ettei kertoja sen enempää kuin AD tunne hahmoja kokonaan, vaan heissä olisi aina lisää kerroksia paljastettavaksi.

Kerronta

Näissä lukemissani viidessä tarinassa en havainnut mitään kaavaa, joka ohjaisi juonen kehittelyä. Mielestäni mysteerit olivat varsin erilaisia. Syyllinen ehkä paljastuu aina saman tyyppisellä työskentelyllä: kuulusteltavien pienillä lipsahduksilla, sattumalta keskusteluissa vastaan tulevalla tiedolla. Usein vihjataan jossakin vaiheessa, että AD on jo tietoinen murhaajan henkilöllisyydestä, muttei halua paljastaa sitä kollegoilleen ennen kuin on asiasta varma. Toisaalta tarinoissa on aika vähän keinotekoista tietojen panttaamista. Jos joku ei kerro tietojaan, siihen on hyvä syy ja kyseinen käänne on uskottavasti perusteltu. Tästä pääsee myös kerrontatapaan, joka miellyttää itseäni. Ääneen pääsevät AD:n lisäksi myös muut tutkijat, epäillyt ja todistajat. Taitaa olla niin, että jokaisessa kirjassa myös murhaaja on päässyt ääneen. Se on vain vaikeuttanut juonen ennalta arvaamista.

Niin kiinnostavaa kuin osaavan AD:n seurassa onkin ollut, taitaa olla aika lukea välillä jotakin muutakin kuin dekkareita. Pistän Helmet-haasteeseen vauhtia sijoittamalla kirjat siihen seuraavasti: 

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan Valepotilas (Otava 2013)
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa Murhaajan mieli (Otava 2011)
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta Totuus ja toiveet (Otava 1990)
23. Kirjassa on mukana meri Usko ja epäilys (Otava 2001)

16. Kirjassa luetaan kirjaa Kuoleman maku (Otava 2012)

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lindgren&Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta. Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman) keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan klassista. Lindgrenin tarkka ja rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.

Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa innostuksen tehokkaasti.




Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys. Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.

Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta. Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua), koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.


Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)

tiistai 2. tammikuuta 2018

Runohaaste 2017

Olen tänä vuonna lukenut haasteen myötä enemmän runoja kuin koskaan. Olen myös varma siitä, että runot jäävät nyt lukupinoihin. Sen sijaan niistä kirjoittamiseen en ole löytänyt tyydyttävää tapaa. Se olkoon ensi vuoden haasteena. Luin tänä vuonna 10 runokokoelmaa. Näistä vain seitsemän oli peräisin suomalaisilta runoilijoilta ja sopii näin haasteen sääntöihin (jotka siis unohdin iloisesti vuoden kuluessa). Sanoisin kuitenkin, että haaste onnistui erinomaisesti runoinnostuksen sytyttämisessä ja on suoraan syypää myös brittiläisten runoilijoiden lukemiseen.




Aloitin haasteen helmikuussa saamelaisten kansallispäivänä, koska satuin löytämään kirjastosta saamelaisrunojen antologian. Luin vuoden aikana toisenkin saamelaisrunoilijan teoksen. Suomalaista klassikkoa edusti Sirkka Turkka. Hänen kokoelmansa löi ällikällä. Myös Ilpo Tiihonen kuulunee vanhempaan suomalaiseen runoilijakaartiin. Uudempaa runoa edustivat Erämaja ja Kosola. Ensin mainitulta kuuntelin myös erinomaisen runoäänikirjan. Lisäsin listan päätteeksi myös brittiläiset kokoelmat. Nimenomaan suomalaista runoa tuli kuitenkin luettua yhteensä 7 kokoelman verran. Kiitos kovasti haasteesta blogiin Reader, why did I marry him?

Luetut runot:

En laske, en koskaan (toim. Kaija Anttonen) (linkki)
Inger-Mari Aikio-Arianaick: Maailmalta tähän (linkki)
Anja Erämaja: Laulajan paperit (linkki)
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille (linkki)
Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu (linkki)
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (linkki)
Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi (linkki)

Gillian Clarke: A Recipe for Water (linkki)
Ashley, Pilkington, Massiah: HELL-P ME (linkki)


Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (linkki)