sunnuntai 30. elokuuta 2015

Koli

Saavuimme Kolille hieman kahdeksan jälkeen arkisena aamuna. Valitsimme Ukko-Kolille johtavan polun portaiden sijaan. Huipulla aamun hiljaisuus kruunasi aurinkoa säteilevän maiseman. Yhdellä huipuista istuskeli nuorukainen, muuten oli aivan rauhallista. 

Jatkoimme Paha-Kolille, jossa kalliot houkuttelivat hieman liian lähelle reunaa. Syyllisyyteni ei onneksi kuitenkaan päätynyt jumalten testiin, kuten aikoinaan saattoi käydä paikan toimiessa käräjäkivinä. Tästä pudotuksesta on tuskin yksikään syytetty selvinnyt. 

Akka-Kolin puolella maisemat laskeutuivat ja nousivat metsäisiä rinteitä ja jatkuivat loppumattomiin. Maisemat olivatkin Kolin anti, joskin myös pidempiä reittejä löytyisi kansallispuistosta tämän Huippujen kierroksen lisäksi. Ajattomat kalliot ja kaukaisuuteen venyvä avaruus herättivät rauhan tunteen, jollaisen olen Lapin eteläpuolella kokenut aiemmin vain Rapolan linnavuorella. 

Parkkipaikalle suunnatessa kävi selväksi, että käynti oli erinomaisesti ajoitettu; reittien lähtötasolle kuljettavasta hissistä purkautui ryhmä toisensa jälkeen.


lauantai 29. elokuuta 2015

Patvinsuon kansallispuistossa

Patvinsuon kansallispuistossa odotti Suomun kierto, 15 kilometrin rengasreitti, joka seurailee järven rantaa mäntykankaalla, Metsä oli melko kuiva loppukesän lämpöjakson jäljiltä. Tatteja kasvoi pitkin matkaa mutta ne olivat kuivuneita tai syötyjä. 

Suorien ja korkeiden honkien rivistöt jatkuivat loputtomiin, ja metsänpohjan sammalenvihreää täplitti kauniisti vaalea jäkälä. Pienet mörrimöykyt saattaisivat asua juuri tällaisessa metsässä. Ohikulkija oli nähnyt käärmeen läheisellä suolla. 

Suurimman vaikutuksen reitillä teki kuivan metsän hentoinen sienen ja paahteisen neulasen tuoksu sekä hiekkarannat. Järveä reunusti lähes koko matkalla hienon valkoisen hiekan peittämät paratiisirannat ja santa, jossa vielä näkyi varhaisempien kulkijoiden askeleet ja tassujen jäljet. 

Reitti oli melko tasainen, mutta auringon paahtaessa yhä lämpöisemmin maistui uintireissu reitin lopussa. Miellyttävä päiväretki.



Vieras kartanossa

Tohtori Faradayn saapuessa Hundreds Hallin kartanoon sijaistamaan Ayresin perheen lääkäriä, joutuu hän pettymään sen nykyiseen tilaan. Tohtori muistaa kartanon sen loiston päiviltä, siltä ajalta kun hän itse kymmenvuotiaana kihisi jännityksestä päästyään palvelusväen avustuksella kurkistamaan sen sisuksiin. Sotien jälkeisessä Britanniassa ei yläluokalle ole enää paikkaa eikä vanhoja tulonlähteitä voi uudessa yhteiskuntajärjestyksessä hyödyntää. Nyt kartanon huoneet suljetaan yksi toisensa perään, koska perheen rahat eivät riitä niiden korjaamiseen ja lämmittämiseen. Tohtorin vanha ihastus kartanoa kohtaan herää kuitenkin henkiin ja ulottuu myös sitä asuttavaan perheeseen.

Oudot äänet, itsekseen siirtyvät esineet ja kartanon tyttären lauhkean koiran yllättäen aggressiivinen käytös muuttavat alakuloisen alamäen kauhutarinaksi. Yksi kerrallaan perheen jäljellä olevat kolme jäsentä yritetään musertaa. Säilyy kuitenkin arvoituksena, mikä kartanon väkeä kiusaa. Tohtori saapuu paikalle ulkopuolisena, mutta päätyy lopulta osaksi karmeaa tarinaa. Hänestä tulee Ayresin perheen tuhon todistaja. Loppuun saakka tohtori yrittää selittää selittämätöntä ja sovittaa sitä tieteelliseen maailmankuvaansa.

Tartuin kirjaan hieman innottomasti, sillä pidin kirjailijan aiemmasta Yövartiosta kovin. Huomaan usein jännittäväni sitä, onko kirjailija todella voinut onnistua yhtä hienosti uudestaan. Tässä tapauksessa vastaus on myönteinen. Vieras kartanossa vie lukijan seuraamaan yhden perheen rappeutumista. Rakennus on yhtä huonossa kunnossa kuin sen asukitkin ja huomasin muutamaan otteeseen miettiväni, ovatko vaikeudet enemmän rakennuksessa asustelevan pahan vai lähes periksi antaneiden, vanhasta kiinni pitävien, asukkaiden aikaansaannosta.

Yhden aikakauden loppu tiivistyy rapistuvaan rakennukseen. Samalla luokkayhteiskunta elää edelleen kylässä, jossa tohtorin asiakaskunta suhtautuu epäillen lääkkeeseen sen keltaisen värin vuoksi ja suosii yläluokkaisempaa lääkäriä. Henkilöhahmot ovat pikemmin ymmärrettäviä kuin erityisen rakastettavia. Ihmisten käyttäytymisen oivaltava kuvaus onkin tarinan vahvuus. Samalla itse kartanon ja aikakauden kuvaus on onnistunutta ja nautittavaa. Tarina lähtee liikkeelle hitaasti, mutta kaappaa viimein mukaansa. Päädyin lukemaan selittämättömien sattumusten täyttämät luvut lopulta päivänvalossa…


Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammi, 2011)