Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Aloitin Graniittimiehen lukemisen kai jo viime keväänä. Se kulki mukana työmatkoilla ja edistyi hyvin hitaasti, vaikka vaikutti mielenkiintoiselta. Kevään jälkeen olen tarttunut kirjaan silloin tällöin, lukenut hieman ja siirtynyt toiseen. Ehkä kirja oli liian raskas, harmaa ja tasainen. Tai sitten tarina oli niin vailla toivoa, vaikkei suinkaan vailla elämää, ettei sitä jaksanut suuria määriä kerrallaan.

Vaikeuksista huolimatta pidin Graniittimiehestä lopulta paljon. Vaikka Klara ja Ilja lähtevät Neuvosto-Venäjälle naiivisti uutta maailmaa rakentamaan, eivät he odota mitään valmista paratiisia. He lähtevät oloista, joissa punaisille ei ole mitään sijaa yhteiskunnassa, jossa työläiset todella näkevät nälkää. Siksi he ovat valmiita sietämään sitä myös uudessa maassa. Siellä he voivat sentään osallistua yhteiskunnan rakentamiseen. Joskus siitä voi tullakin se utopia, jota he rajan yli lähtivät tavoittamaan.

Tuleva Leningrad on kurja kaupunki eikä siellä ole helppoa edes selvitä hengissä. Klara ja Ilja löytävät kuitenkin ystäviä ja työtä. Klara auttaa katulapsia Ilon sepissä ja Ilja puuhailee omiaan (myönnetään, en ihan enää muista mitä…). Ystäväpiiri muodostuu Ilon seppien vetäjästä, piirtäjä Galkinista, sirkuslaisista, paremman väen Henrikistä ja hänen suomalaisesta vaimostaan ja hurmaavasta Tomista. Ilmapiiri muuttuu hiljalleen ja aina vain huonompaan suuntaan. Alkaa varovaisuus tekemisissä, sitten varovaisuus sanomisissa, epäluulo. Kukin tekee mitä tarpeelliseksi katsoo ja joskus ystäviinkin on tarpeen ottaa välimatkaa.

Pitkän tauon jälkeen lukemani loppu-osa kirjasta oli aika hieno. Siinä ollaan lopun alun äärellä. Toiset saattavat vielä selvitä, mutta kukaan ei selviä ilman kärsimystä. Jonkun tie johtaa vankilaan, toinen katoaa taloon, josta eivät palaa kuin työntekijät. Joillakin, huomaamattomilla, saattaa sentään olla mahdollisuus elää. Klaran sielu ei tähän muutokseen taivu. Hän säilyttää hyvyytensä, mutta se ei ole sovitettavissa uuteen ja julmaan maailmaan. Vielä kerran, yhtenä keväänä, on kuitenkin mahdollista istua ystävien kanssa maalla ja nauttia edelliskesänä säilöttyjä hilloja ja pikkelsejä. Yhden hetken maailma on haikean kaunis ja sitten on jäljellä enää satuttavaa harmautta.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava 2015)