Runoja saamelaisten kansallispäivän kunniaksi

Vuonna 2010 julkaistussa kirjassa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria kerrotaan, ettei saamenkielistä runoutta ole julkaistu suomeksi lainkaan antologiamuodossa. Kirjastosta mukaani tarttui kuitenkin teos En laske, en koskaan – kokoelma saamelaista runoutta. Se on julkaistu 2015 ja paikkaa osaltaan antologian puutetta. Runot on koonnut kääntäjä Kaija Anttonen, toisaalta omien mieltymystensä mukaan, toisaalta tuodakseen suomen kielelle joitakin vähän tunnettuja runoilijoita ja tunnettujen tekijöiden huonosti tunnettuja runoja.

Saamelaisrunoudessa näkyy joikuperinne, mutta se ei määritä sitä. Kuten Niillas Holmberg huomautta, ei runous myöskään kuulu saamelaisperinteeseen. Toisaalta luonto on kokoelman runoissa vahvasti läsnä. Holmberg kertoo Jano-lehden artikkelissa, että joiku ”vedetään” ympäröivästä luonnosta. Tunteet kuvataan myös monissa runoissa luonnon keinoin. Kokoelmassa En laske, en koskaan tämä näkyy kesän leppeytenä, kivien suojana, tuulen voimana. Toisaalta Holmberg myös huomauttaa, ettei kieli ole pysynyt aivan kehityksen perässä ja saameksi onkin helpompi ilmaista ulkona kuin sisällä. Kieli itse antaa keinot kuvata sisäistäkin tunnetta luonnon tapahtumien kautta.

Saamelaisrunous oli pitkään kantaa ottavaa, pyrkimystä tehdä marginaalista hyväksyttyä kirjallisuuden kautta ja tuoda sitä näkyväksi. Nykyään sen aihepiirit ovat kuitenkin siirtyneet myös sisäiseen tarkasteluun. Kokoelmassa on useita runoja, jotka kertovat alisteisesta asemasta valtakulttuuriin nähden. 40-luvulla syntyneet Rose-Marie Huuva ja Inghilda Tapio kuvaavat kauas kouluun pakotettujen lasten huonoa kohtelua. Toisissa runoissa taas kuvaillaan sitä kuilua, joka saamelaisten ja valtaväestön luontokäsityksen välillä on. Rauni Magga Lukkari käsittelee myös naisen asemaa saamelaiskulttuurissa ja sen sisäistä patriarkaalisuutta.  

Rawdna Carita Eira on syntynyt 1970 mutta ilmeisesti poronhoito on hänelle tuttu aihealue, sillä kokoelman runoissa kuljetaan viikkoja sateen valuessa selkää pitkin. Suojaa etsitään kivien alta, lämpöä saadaan tulipaikkoja ympäröivistä kivistä. Tunturissa haaveillaan makeasta appelsiinimehusta. Sara Margrethe Oskalin runot taas ovat suomennettuinakin kielellisesti kiinnostavia, hitaasti avautuvan rytmisiä.  Anttonen kertoo esipuheessa, ettei kyennyt suomentamaan Oskalin uusimmasta teoksesta yhtäkään runoa, sillä ne leikittelevät saamen kielellä liiaksi toiselle kielelle taipuakseen. Viimeiseksi sijoitettu runo kertoo näkemyseroista porotalouteen ja päättyy näin:

heillä on rajansa

niin on meilläkin

Runoissa käsitellään valtaväestön ja saamelaisten suhteiden lisäksi paljon myös yleismaailmallisia. Ruotsalaistamisen lisäksi rakkautta, kalloja kauppaavan Lestadiuksen lisäksi kuolemaa. Synnöve Persen taas on merta ja tuulta, meren muistoja ja tuntureiden kauneutta. Ajatuksia, jotka saavat muodon luonnosta, joskin melko korkealla tuulen matkassa liitäen.

Lukkari käy kiinni parisuhteen tasa-arvoon, miestensä puolesta työskenteleviin naisiin, sukupolviin, jotka aina vain piikoja, äiteihin, jotka eivät voi mitään synnyttäville ja imettäville kehoilleen. Luonnon kiertoon ja elämään, jossa siinäkin odotetaan kesän leutoja tuulia ja ”pieniä tykästymisiä”. Yhdessä runossa Biehtar kulkee nyt kaupungissa ja käyttää koiraa lyhtypylvään juurella. Muutamasta säkeestä lukee surullisen tarinan joko perinteisestä elämäntavasta luopumisesta tai sen menettämisestä. Kontion mukaan Lukkari käsitteleekin Biehtar-kokoelmassa juuri tätä luopumista omasta kulttuuritaustasta (valtaväestöön kuuluvan naisen vuoksi). Tämän runon suomentaja on siis valinnut todella osuvasti.

Valkeapäältä kääntäjä on valinnut sellaisia runoja, jotka ovat jääneet tuntemattomammiksi. Muutama sanoittaa sitä, kuinka mahdoton on näyttää joen tärkeys, kertoa ulkopuoliselle missä koti on. Sitten kaivataan toista kaamoksen alkaessa ja tunturin loppumattomuudessa. Ja odotetaan kuolemaa, mietitään milloin kesä oli täysi, milloin se päättyi, mitä on elämä. Vaikuttavaa ja niin lempeästi ajateltua.

Kokoelmaan on valittu Valkeapäätä lukuun ottamatta elossa olevia nykyrunoilijoita. Nuorin näistä on kuitenkin jo reilusti päälle nelikymppinen. Holmbergin mukaan saamelaisrunouden kulta-aika onkin ohi. Hän tituleeraa itseään ainoaksi alle kolmikymppiseksi saameksi julkaisevaksi runoilijaksi. Pienelle lukijakunnalle ei ole nykytilanteessa helppo löytää kustantajia. Toisaalta nuoremmille itseilmaisun vaihtoehtoja ovat myös esimerkiksi musiikki ja elokuvat.

Tunturista tupaan –teoksen artikkelissa Puolivälinilmiöitä Pohjoiskalotin kirjallisuudessa Riitta Kontio huomauttaa, että alueen kirjailijoiden saaneen koulutuksen enemmistökulttuuriin. Hän puhuu koko alueesta, eikä pelkästään saamelaisista. Tämä taitaa päteä kuitenkin erityisen hyvin saamelaisten kohdalla, varsinkin niiden vanhempien ihmisten, jotka on lapsena koulutettu vain suomeksi ja opetettu pitämään valtakulttuuria (ainoana) normina. Millainen mahdollisuus vähemmistön edustajalla tällöin on puhua omalla äänellään? Oman kielen käyttö on varmasti merkittävä tekijä, mutta vasta valtakielellä on mahdollisuus saada ääni kuuluviin. Vähemmistökirjailijalla taitaa olla kaksinainen tehtävä. He vahvistavat omaa kulttuuriaan sisäisesti ja toisaalta valtakulttuuria vastaan (tai sen sisällä). Kontio huomauttaa myös, että marginaalia on tuotu esiin myös valtakielellä kirjoitetulla vastarintakirjoituksella. Esimerkin tästä tarjoaa Nils-Aslak Valkeapään pamfletti Terveisiä Lapista vuodelta 1971.

Monikulttuurisen yhteiskunnan tuntomerkkinä pidetään eri etnisten ryhmien poliittista huomioimista, jolloin se tarkoittaa muun muassa sitä, että vähemmistöjen kirjallisuutta käännetään valtaväestön kielille, jotta vähemmistön edustajien ääni ja näkemykset olisivat myös valtaväestön luettavissa. (Vuokko Hirvonen teoksessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria)

Kirjassa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria kerrotaan, että vuodesta 1980 vuoteen 2008 ilmestyi vain toistakymmentä saamelaisteosta suomeksi. Mikä mahtaa olla tilanne nyt?

Osallistun tällä sekä runohaasteeseen että Suomi(ko) 100- haasteeseen.

Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan – Kokoelma saamelaista runoutta (Kieletär 2015)

Lähteet:

Marja Tuominen ym. (toim.): Tunturista tupaan (Kustannus-Puntsi 1999)

Sinikka Carlsson ym. (toim.) : Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria (SKS 2010)

Niillas Holmberg: Saamelaisrunoilija kanavana luonnolle (Jano-verkkolehti #3) Linkki tekstiin