Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Sarasvatin hiekkaa jätti jälkeensä tarpeen kurkkia ikkunoista mahdollisesti lähestyvän ihmiskunnan lopun varalta. Se käy tehokkaasti kiinni syvällä uinuvaan pelkoon, joka kasvaa lukiessa kuvatun katastrofin mittoihin. Teos näyttää ikävästi miten pieni ihminen on ja miten hidas ymmärtämään. Tekisi mieli avata hakukone ja tutkia, voisiko kirjassa uhkaileva katastrofi nykytiedon valossa tapahtua. Vaan en taida uskaltaa.

Intiasta löydetään aivan rannikon tuntumasta valtavat ikivanhat rauniot. Tässä voisi olla tarujen Atlantis, mutta mitä ihmettä sille on käynyt? Kuinka alue on voinut kadota veden alle ilman, että siitä on jäänyt hämärää tarua enempiä merkkejä historiaan? Meritutkija Sergein tehokkaalle sukellusveneelle on nyt käyttöä. Sen avulla hän ja tutkimusten vetäjä Amrita yrittävät selvittää kaupungin arvoitusta. Vastaus häämöttää pahaenteisenä horisontissa.

Sergei saa apua tutkijakollegoiltaan Grönlannista, Suomesta ja Kanadasta. Isomäki rakentaakin jännityksen sen varaan, kuinka tiedonsirpaleista ja arvauksista rakentuu lopulta todennäköinen kuva maailmaa Atlantiksen aikaan, ja taas, uhkaavasta vaarasta. Se, kuinka tähän vaaraan reagoidaan poliittisella tasolla, tuntuu tosin nykynäkymien valossa kerrassaan epätodennäköiseltä (ettäkö joku tekisi jotakin?). On toki mukavampi seurata onnistuvatko tutkijat yrityksissään estää katastrofi kuin olisi seurata ympäristölobbareiden epätoivoisia vaikutusyrityksiä maailman pääkaupungeissa.

Henkilöt jäävät teoksessa, ehkä Sergeitä lukuun ottamatta, ohuehkoiksi. Loppua kohden alkaa kuitenkin jännittää kuinka heille käy. Toisaalta he ovatkin, meidän jokaisen tapaan, merkityksettömiä sivuhenkilöitä maapallon valmistelemassa suuressa draamassa. Vesi, lumi ja jää muodostavat hienon taustan tapahtumille. Melkein tekisi mieli mennä kokemaan merkityksettömyyttään merijään pakkasviimaan tai vaikka Grönlantiin. Taidanpa jatkaa Isomäen tuotantoon tutustumista. Jos seuraava katastrofinkuva ajaisi tämän hetkeksi unholaan?

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)