keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu



ja jos vain uskaltaisimme olla vihaisia
emme palaisi tänne

Päällimmäiset ajatukset lukiessa: maailma loppuu ja ihminen on pelkkää katoavaa lihaa, yksi masentunut, melankolisen seksuaalinen ruumis. Maailmaan hitaasti laskeutuvasta hämärästä nousee kuitenkin synkkää leikkisyyttä (ja taivaalta avaruuskissoja). Parissa pidemmässä runossa on lyyrisen toistuvia avainlauseita helpottamassa niiden tulkintaa.

mutta vielä meillä on leipämme

Jääkaappimagneeteista kootut runot taas keventävät kokoelmaa ja avaavat ihmisen himokasta kaipuuta kosketukseen. Loeta, Malraux’ta ja Foreria mukailevat listat (kyllä, jouduin vähän googlailemaan jokaisen kohdalla) osoittavat ihmisen naurettavuutta ja ihmisten naurettavaa samanlaisuutta keskenään. Kosolan ihmiset tuntuvat tosiaan olevan avaruuskissojen leikkikaluja. He yrittävät tarttua mitättömiin elämiinsä lopun aikoja katsellessaan.

etsiä hyvää tapaa kuolla
koska ei löydä hyvää tapaa elää

Kuulostaa kovin synkältä, mutta tässä on myös kokoelman vahvuus. Kosolan runot sallivat ihmiselle hänen pienuutensa, säälittävyytensä ja täyttymättömän kaipuunsa. Varjoisa maailma epätäydellisine ihmisineen on lohdullinen, jopa kaunis. Ja ihmisen maailman loppuessa

pulut laihtuivat perusrakenteiden halkeamissa


Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko, 2016)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti