ja jos vain uskaltaisimme
olla vihaisia
emme palaisi tänne
Päällimmäiset ajatukset lukiessa: maailma loppuu ja ihminen
on pelkkää katoavaa lihaa, yksi masentunut, melankolisen seksuaalinen ruumis. Maailmaan
hitaasti laskeutuvasta hämärästä nousee kuitenkin synkkää leikkisyyttä (ja
taivaalta avaruuskissoja). Parissa pidemmässä runossa on lyyrisen toistuvia
avainlauseita helpottamassa niiden tulkintaa.
mutta vielä meillä on
leipämme
Jääkaappimagneeteista kootut runot taas keventävät kokoelmaa
ja avaavat ihmisen himokasta kaipuuta kosketukseen. Loeta, Malraux’ta ja
Foreria mukailevat listat (kyllä, jouduin vähän googlailemaan jokaisen
kohdalla) osoittavat ihmisen naurettavuutta ja ihmisten naurettavaa
samanlaisuutta keskenään. Kosolan ihmiset tuntuvat tosiaan olevan
avaruuskissojen leikkikaluja. He yrittävät tarttua mitättömiin elämiinsä lopun
aikoja katsellessaan.
etsiä hyvää tapaa
kuolla
koska ei löydä hyvää
tapaa elää
Kuulostaa kovin synkältä, mutta tässä on myös kokoelman
vahvuus. Kosolan runot sallivat ihmiselle hänen pienuutensa, säälittävyytensä
ja täyttymättömän kaipuunsa. Varjoisa maailma epätäydellisine ihmisineen on
lohdullinen, jopa kaunis. Ja ihmisen maailman loppuessa
pulut laihtuivat
perusrakenteiden halkeamissa
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko,
2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti