Loppukevään ohikirjallisia

Rankka kulttuuriharrastus vaatii tuhdit eväät. 
Podcast-suositus paikkaa imagokolauksen.

Huhtikuu kiiti ohitse ilman esiintyviä taidemuotoja. Sitä hallitsi pikemminkin Netflix. Maaliskuussa kävin kuitenkin Tampereella kokemassa elämäni ensimmäisen miimiesityksen ja eilen suuntasin vuoden tauon jälkeen Oopperatalolle. Alla tunnelmia molemmista esityksistä.

Dark Side of the Mime

Ennen esitystä erehdyin lukemaan siitä. Olin menossa näytökseen yksin ja jännitti joutuisinko osallistumaan esitykseen. En onneksi joutunut, mutta kylläpä heittäytyivät hienosti he, jotka Marc Gassot mukanaan lavalle vei. Ei ollut nimittäin helppo paikka. Muutamilla eleillä Gassot pisti heidät esimerkiksi neuvottelemaan poliisin kanssa vaihtoehtoisista sakonmaksutavoista. Kun esitystä kutsutaan myös pornomiimiksi, voitte kuvitella mitä nämä tavat olivat.

Kuvittelu oli muutenkin illan johtava kauhistus. Sillä mitä pitäisi ajatella itsestä, kun pystyy vaivattomasti näkemään mielessään, kuinka Gassot pukeutuu murhaamansa naisen nahkoihin? Esityksessä mennään äärimmäisyyksiin ja otetaan kaikki irti makaabereista aiheista. Miimin avulla. Käsittämättömän taitavasti. Ja edellinen kysymys vaan monimutkaistuu. Mitä pitäisi ajatella itsestä, kun nauraa antaumuksella ja suorastaan odottaa, että lavalla tapahtumat viedään vielä pidemmälle? Vastausta en tiedä, mutta voinpa suositella tätä kammotusta lämpimästi. Seuraavat näytökset ovat kesäkuussa Helsingissä Teatteri Takomossa.

Kullervo

Ensin epäilytti. Näin huonolla paikalla en ollut koskaan aiemmin istunut. Osa lavaa rajautui näkökentän ulkopuolelle. Lisäksi alkupuolen tanssiosuudet eivät tuntuneet kuljettavan tarinaa eteenpäin. Toisaalta oli ilo nähdä kesällä Tero Saarinen Companyn esityksissä vakuuttanut David Scarantino lavalla. Siitä huolimatta, että nautin sooloja ja duettoja enemmän useamman tanssijan kohtauksista. Edellä mainittu istuinpaikka saattoi hyvinkin vaikuttaa tähän. Joukkokohtauksia korkeus helli ja kuviot tulivat hienosti esiin. Pystyin seuraamaan kokonaisuutta toisella tavalla kuin alemmilla parvilla on mahdollista.

Kun kuoro marssi lavalle, pääsi esitys kunnolla käyntiin. Kuoro ja tanssiryhmä toimivat yhdessä lavalla, vaikka toinen oli jähmeä ja toinen levoton ja liikkuva. Vankalla asiantuntemattomuudella uskaltaisin myös sanoa, että Lintu ja koko orkesteri teki todella hienoa työtä. Kuuntelin Kullervoa ennakkoon, jotta pystyisin seuraamaan tarinan etenemistä musiikin avulla. Sibeliuksen musiikki on tietysti vaikuttavaa, mutta ennakkokuuntelu ja Kullervo-osuuksien lukeminen Kalevalasta teki siitä myös ymmärrettävämpää. Kun Kullervo lähtee sotaan, musiikki tuntuu liian kepeältä, melkein iloiselta. Ja sitten sitä lukee, että niii-in, soitellenhan se Kullervo sinne sotaan lähtikin. Syyllisyys iskeekin Kullervoon kunnolla vasta viimeisessä osassa, joka kevyemmän sotaosuuden jälkeen tuntuu tietysti erityisen dramaattiselta. On kuitenkin todettava, etten edelleenkään oikein osaa nauttia oopperalaulusta. Siihen liittyvää oivallusta joudun vielä odottelemaan.

Kullervo tarjosi juuri sitä mitä odotin. Jykevä ja dramaattinen esitys syveni nykytanssin avulla ja kokonaisuus oli todella nautittava. Pidän synkästä teatraalisuudesta ja sitä riitti. Varsinkin toinen näytös oli vetoava. Olen nähnyt joitakin esityksiä, joissa on yritetty yhdistää perinteisesti erillisiä taidemuotoja. Niiden perusteella sanoisin, ettei se useinkaan onnistu. Kullervo yhdistää kuitenkin onnistuneesti nykytanssin ja oopperan. Ylioppilaskunnan laulajat soivat edelleen päässä, naiset tanssivat pyörivällä lattialla kuolemantanssia valkoisissaan ja välillä ryhmä miestanssijoita lyö askeltensa äänen hiljentyneeseen saliin.

Kun kyllästyn näihin ääniin päässäni, aion palata katselemaan ja kuuntelemaan tätä:

https://www.youtube.com/watch?v=1Sw2JJ5nSbM