Irtonovellit pikakatsauksessa

Pian päättyvän novellihaasteen kooste on tulossa osaltani vasta huomenna, sillä vielä on esittelemättä yksittäisiä luettuja novelleja. Näitä kolmea kokoelmaa en ehtinyt lukea loppuun saakka haasteaikana. Onneksi kirjat asuvat omassa hyllyssä, sillä ne ovat kesken vain ajanpuutteen vuoksi. 

Mika Waltarin Jokin ihmisessä on kertomus Kaukosta ja tuhoisasta rakkaudesta. 1910- ja 1920-lukujen Helsinki on karu kaupunki ja saatavilla oleva työ ankaraa. Eikä Kauko pidä komentelusta. Rikos tuntuu muutenkin kannattavan ja ehkä ihana Osmi katsoisi rikasta Kaukoa toisin. Yhä uudestaan Osmi pakenee omistushaluista Kaukoa ja yhä uudestaan Kauko putoaa pohjalle vain löytääkseen tiensä sieltä takaisin Osmin luo. Novelli on kerronnaltaan upea, mutta minusta loppuratkaisu ei tuntunut perustellulta.

Minussa oli villi veri. Hän tiesi sen ja halveksi ja vihasi minua sen tähden. Mutta juuri nyt tahdoin vain kävellä hänen rinnallaan.

Claire Castillonin novellit ovat karuja kuvauksia äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Ne läväyttävät lukijan eteen kaunistelematta kaikki ne monimutkaisuudet, jotka rakkauden ja välittämisen lisäksi mahdollistuvat niin läheisessä suhteessa. Näissä novelleissa äidit ovat yhtä aikaa vihattuja ja rakastettuja. Ja niin ovat tyttäretkin.

Sanoin yksi kertoo äidistä, joka on äiti vain miehensä mieliksi. Hyönteisessä taas äidin mieleen pesiytyy epäilys insestistä.

Näin televisio-ohjelman insestistä ja selitin sanan tytölle joka ei tuntenut sitä. Hän nauroi höpsösti. Se rauhoitti mieltäni.

Anorakki ja turkissaappaat kertoo syövän kauhujen myrkyttämästä suhteesta.

Hiillyn äitiin ja hänen kommentteihinsa. Kun kaverini äidillä oli syöpä, hän ei nostanut siitä mitään hälyä ja nyt hän on parantunut.

Paras ystäväni –novellissa äiti tekee kaikkensa ollakseen tyttärensä teini-ikäinen kaveri. Postinjakohetkessä käsitellään hylkäystä, sisäoppilaitokseen jäävän tyttären kipua. He joivat samppanjaa ravintolassa kertoo paniikkihäiriöistä kärsivästä naisesta, joka kaipaa äidin tukea, mutta jää sitä vaille.  

Hänkin voisi moittia sinua vaikka mistä, äiti lisää, arvostella sinua ja käytöstäsi, sitä miten luistat sitoumuksistasi. Sitä paitsi mistä tiedät että hän valehtelee? Jos kävisit töissä, tietäisit että kokouksia pidetään.

Castillonin novellit ovat armottoman tiiviitä paketteja. Ne eivät päästä lukijaa helpolla, aivan kuten äidit ja tyttäretkään eivät tapaa toisilleen tehdä.

Hannu Rajaniemen Deus Ex Homine avaa kokoelman Näkymättömät planeetat ja vakuuttaa heti Rajaniemen kiinnostavuudesta. Nörtit tuhoavat maailmaa, nörteistä tulee entisiä jumalia. Symbiootti päässä auttaa lukemaan toisia ihmisiä ja vauvoista tulee kaikkivoipia. Huimaa. Itse tarinakin on kiehtova, mutta saisi olla viimeistellympi koskettaakseen. Vakuutuin kielestä, en tiennyt mitä odottaa englannista käännetyltä teokselta. Rekursiivisen jättäminen suomentamatta pisti tosin silmään.

Näistä kokoelmista lisään novellihaasteeseen kuusi novellia Castillonilta ja yhdet Waltarilta sekä Rajaniemeltä. Paketissa!

Mika Waltari: Kuun maisema (WSOY 1989)

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007)

Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (Gummerus 2016)