tiistai 27. lokakuuta 2015

Mimmit 1

Ensimmäisen luvun ajan ehdin miettiä, jaksanko lukea tätä kirjaa loppuun. Hortense ja Gary New Yorkissa elitistisessä musiikki- ja muotimaailmassa eivät jaksaneet kiinnostaa. Sitten siirryttiin Ranskaan, kylmässä maatalossa eläinten ja yön äänien keskellä elävään Stellaan, ja tarina alkoi kantaa. Teemaksi nousi naisiin kohdistuva väkivalta ja väkivallan uhan alla eläminen. Stellan äiti elää edelleen tyrannin vallan alla. Tyrannista kärsii myös kotoa lähtenyt Stella, jonka rakas, hänen poikansa isä, voi tulla maatilalle vain salakäytävää pitkin, yön suojissa. Kolmannessa tarinalinjassa kerrotaan vielä Joséphinesta ja Philippestä. Kaikki henkilöt taitavat liittyä jotenkin toisiinsa, vihjeitä tästä saa jo tässä ensimmäisessä osassa. Toivottavasti Hortense ja Garykin alkavat kiinnostamaan myöhemmissä osissa.

Harvoin tulee luettua mitään näin henkilövoittoista, huomaan. Henkilöitä on todella paljon ja ohukaisessa ensimmäisessä osassa ehditään käsitellä syvemmin lähinnä Stellan tarina. Jotkin hahmot jäävät etäisiksi, kuten pahan ruumiillistuma, Stellan väkivaltainen sankari-isä Ray Valenti. Toiset jäävät vielä ohuiksi ja esimerkiksi Stellan ystävään Violetteen palataan varmaankin tarkemmin myöhemmissä osissa. Osa hahmoista on ilmeisesti esiintynyt jo Pancolin aiemmissa teoksissa, ehkäpä New Yorkin pari on kiinnostavampi, jos heistä on lukenut jo aiemmin. Aiheet ovat rankkoja ja väkivallan käsittely on melko ansiokasta. Väkivalta ei rajoitu vain yhteen kotiin, vaan merkitsee koko yhteisön toimintaa. Jotkin dramatiikkaa lisäävät ratkaisut hieman häiritsevät (kuten tuon Rayn yksiulotteisuus.) Tarinat ovat kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia, kieli taas sujuvaa ja nopealukuista. Tulenkin varmasti lukemaan sarjan kaksi muutakin osaa.


Katherine Pancol: Mimmit (Bazar, 2014)

lauantai 24. lokakuuta 2015

Kultarinta ja metsän lumo

Hyvistä aikeista huolimatta ovat syksyn metsäreissut kutistuneet yhteen pikaiseen käyntiin Nuuksiossa. Edes sieniä tai puolukkaa en ole päässyt hamuamaan. Ehkä juuri siksi tämä metsää hengittelevä teos lumosi minut. Nyt tahtoisin lähinnä pakata rinkan ja suunnata metsään. Tai ehkä pohjoiseen, erämökkiin talvehtimaan, kuten Erik tekee maailman käydessä liian ahdistavaksi.

Tarina on ensin isän, sitten tyttären ja koko ajan metsän. Ajassa käydään kansalaissodan molemmin puolin ja vielä tarinan päättyessä 1930-luvun loppupuolella sodan kaiut vaikeuttavat ihmisten elämää. Luonnontutkija seuraa torpparin tytärtä metsään etsimään harvinaista pöllöä. Erik ampuisi sen museon kokoelmiin, mutta Lidia eksyttää miehen öisessä metsässä. Sota saattaa nuoret lopulta yhteen.

Erikin ja Lidian kertomuksen jälkeen tuntui siltä, että eikö tässä jo ollut tarpeeksi tarinaa, mitä heille vielä voi tapahtua? Pidinkin pienen tauon ennen siirtymistä heidän tyttärensä Mallan kertomukseen. Sitten ahmin romaanin loppuun. Toisessa osassa Mallan tarinan sivupolkuja kulkee yksinäinen Joel, joka elää karhun kanssa. Karhu tuo alusta saakka melkeinpä myytillisen ulottuvuuden kerrontaan. Kontio pysyy kuitenkin todellisena olentona, lihana ja verenä, eikä typisty merkityksettömään mystisyyteen.  

Pienetkin yksityiskohdat sidotaan tapahtumiin, avonaisia langanpäitä ei jää. Osin tämä tuntuu aivan hienoisen keinotekoiselta. Siinä onkin sitten kaikki kritiikki, jota teosta kohtaan voin osoittaa. Kultarinta on koskettava tarina herkistä ihmisistä, jotka eläinten tapaan pakenevat metsään heti tilaisuuden tullen. Toivottavasti pääsen pian kokeilemaan, avautuuko pimeä metsä tosiaan aisteille, kuten kirjassa väitetään.


Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014)

torstai 15. lokakuuta 2015

Talvea odotellessa

Maan paino on Helsingin talven värinen tarina. Oleg asuu lapsena hetken Lauttasaaressa vakoojaisän komennuksen vuoksi. Perhe joutuu yllättäen ja äkkiä lähtemään takaisin Neuvostoliittoon, Kauko-Itään, kylmään Magadaniin. Olegin elämä on melkoisen vaikeaa, poika ajautuu mielisairaalaan (vankilan vaihtoehtona), pikkurötöksiin ja lopulta talviseen Suomeen kylmään puutarhamökkiin.

Suomessa hän törmää (tai ehkä etsii käsiinsä) Lauttasaaressa tuntemansa Alman, joka on päätynyt mielisairaalaan. Alma lukee kehystarinassa Olegin käsikirjoitusta siitä, mitä tapahtui Helsingistä lähdön jälkeen. Olisi jollakin tapaa väärin sanoa heidän olevan eksyksissä, pikemminkin he seuraavat liiankin herkästi tuntemuksiaan ja tarpeitaan. Oleg ottaa vastaan kaiken mikä vastaan tulee, oli kyse sitten keikoista tai naisista. Maisema on kylmä. Talvisessa ilmassa haisee bensiini ja taivaanranta on asvaltin värinen.  


Luen tarinaa ajatellen niitä monimutkaisia riippuvuussuhteita, joiden varassa maahanmuuttajan on elettävä. On niistä turvaa, tietenkin, mutta niissä on myös kiinni, sillä toista turvaverkkoa ei ole. Kukaan ei pärjää aivan yksin, mutta samaan aikaan turvaverkko voi vangita paikalleen. Tarina loppuu lämpimiin sävyihin, mutta käsikirjoitukseen vihjataan kuuluvan vaihtoehtoisia loppuja. Voi siis halutessaan jäädä pohtimaan sitä, kuinka todennäköinen tämä koko tarinan mittakaavassa valoisa loppu on.

Mikko Viljanen: Maan Paino (Teos, 2009) 

torstai 1. lokakuuta 2015

Hyllyn tyhjennystä osa 1

Kirjastosta lainattujen kirjapinojen ja pysyvästi pitkän varauslistan lisäksi tulee kirjoja hankittua turhan usein omaan hyllyyn. Turhaa tämä on siksi, että ne usein unohtuvat sinne. Niinpä loppuvuoden projektina on omaan kirjahyllyyn tutustuminen. Sieltä löytyikin heti teos, joka olisi kai pitänyt lukea jo aikaa sitten, nimittäin Toni Morrisonin ”Minun kansani, minun rakkaani” (muitakin lukemattomuudestaan närkästyneitä klassikoita taitaa vielä tulla vastaan…)

Sethe on karannut orja, joka on paitsi päässyt pakoon, myös onnistunut pitämään lapsensa luonaan. Kuitenkin hän nyt asuu taloaan vain tyttärensä Denver ja toisen, vauvana kuolleen, tyttären haamu seuranaan. Sethe on lähtenyt Kultaisesta Kodista, jossa orjia arvostetaan, kunnes vanha isäntä kuolee. Uusi isäntä laskee orjan arvon vain rahassa ja orjat yrittävät paeta. Ainoana pakoon pääsee Sethe, joka henkihieverissä matkaa miehensä äidin luokse. Sinne hän on lähettänyt lapsensa edeltä, lukuun ottamatta Denveriä, joka syntyy pakomatkalla.

Kun Sethe saapuu taloon, on se jotakin erityistä. Isoäiti Baby Suggs laulaa sanaa metsäaukiolla ja naapurustossa autetaan talon asukkaita siinä missä kaikkia muitakin. Kun Paul D, yksi Kultaisen Kodin aikanaan arvostetuista orjista, saapuu, on talon väki eristynyt muusta yhteisöstä. Paul D tuo mukanaan kipeitä uutisia, yhteisiä muistoja, mutta myös tarpeen selvittää mitä talossa on tapahtunut. Menneisyys palaa ryminällä, myös fyysisesti, kun vauvan haamu saapuu nuoren naisen hahmossa vaatimaan rakkautta läheisiltään.

Ollaan sisällissodan ajan Yhdysvalloissa ja vaikka sodan kauhut koskettavat orjienkin elämää, eivät ne merkittävästi lisää omistettujen elämien julmuutta. Orja kuuluu sille, joka hänestä on maksanut eikä hänen kannata ainakaan alkaa mitään rakastamaan. Lapset myydään yksitellen pois ja äiti hirtetään muiden pakoa yrittäneiden mukana. Sethe kuitenkin rakastaa lapsiaan. Niin paljon, että yrittää antaa kuolleista palanneelle tyttärelleen takaisin kaiken sen mistä tämä on jäänyt paitsi, vaikka tämä vain ottaa ja ottaa ja jatkaisi ottamistaan niin kauan kuin mitään otettavaa on jäljellä.

Sethe joutuu tilille menneisyydestään ja Paul D joutuu toteamaan, ettei sydämen tilalle ilmaantunut ruosteinen tupakkapurkki enää pystykään pitämään menneitä kauhuja aisoissa. Ei ole syytä odottaa mitään hyvää tulevalta, mutta tässä tarinassa rakkauden kaipuu saa kuolleetkin palaamaan ja liikaa kärsineet ihmiset pysähtymään vielä kerran läheisyyteen. Niinpä tarinassa on lohtua, alahampaat rikkovien kuolainten, raiskausten, ruoskimisten ja nöyryytysten ohella. Kultaisessa Kodissakin arvostus on valkoisen isännän myöntämää. Vapaus tulee siitä, kun saa rakastaa mitä haluaa.


Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Tammi, 2004)

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Living, Thinking, Looking

Siri Hustvedtin esseekokoelma on teos taiteen kokemisesta, muistista ja ihmisenä olemisesta. Tekstit on kerätty otsikon mukaisiin kolmeen osioon. Ensimmäisessä käsitellään esimerkiksi muistikuvia lapsuudesta ja migreeniä. Kirjoittajan oma kiinnostus neurologiaan näkyy tekstissä vilisevinä lääketieteen termeinä. Muistojen muuttumista selitetään sillä, missä ne aivoissa säilytetään ja kuinka ne muistista haetaan. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse tietää etuotsalohkon ominaisuuksia ymmärtääkseen tekstiä. Parhaimmillaan tunnistaa kokemuksen ja kiinnostuu sen syntymekanismista. Ajattelua ja kirjallisuutta kuvaavassa osiossa käsitellään esimerkiksi kirjailijan omaa tekstin tuottamista, hänen lempikirjailijoitaan ja kirjoittamista terapiana. Psykoanalyysi ja alitajunta ovat läsnä melkein kaikissa kirjoituksissa neurologian rinnalla.

Taiteen kokemisen osioon ”Looking” siirryttäessä on neurologia usein mukana sivuhuomautuksena siitä, ettei oikeastaan tiedetä miten. Hustvedt onnistuu yhdistämään oman kokemuksensa sekä kokemuksensa psykologian alalta tunnistettaviksi ilmiöiksi. Olikin kiinnostavaa käydä taidenäyttelyssä tämän teoksen jäljiltä. Munchin Kuutamoa katsellessa kokemus oli juuri sellainen, jota kuvataan jonkinlaiseksi tunnistamiseksi, muistoksi, joka pitäisi muistaa. Taiteen katsomisen osiossa oli myös Goyan töitä käsittelevä vaikuttava essee siitä, kuinka aina uudet taiteilijasukupolvet innoittuvat sellaisista synkistä töistä, kuin ”Saturnus syö poikansa”. Tälle ilmiölle ei tieteestä löydy selitystä.

Kokoelma on haastava, mutta lukemisen arvoinen. Aion vakaasti palauttaa sen kirjastoon aivan pian, ihan kohta. Ehkä kuitenkin etsin sieltä vielä sen yhden lainauksen ja suomennan vielä ihan pienen pätkän migreenistä kärsivälle ystävälle. Teos taitaisi kuulua omaan kirjahyllyyn.


Siri Hustvedt: Living, Thinking, Looking (Sceptre 2012)

lauantai 19. syyskuuta 2015

Ihan kakaroita

Olen tuntemattoman äärellä. 1960- ja 70-lukujen New York herättää lähinnä epämääräisen mielikuvan Warholin säilykepurkeista. Siksipä Patti Smithin kirja elämästään tuossa ajassa on kiinnostava jo ajankuvansa puolesta. Ensimmäinen kesä suurkaupungissa asutaan puistossa, kunnes löytyy jokin huonosti palkattu homma ja avautuu mahdollisuus maksaa vuokraa. Toisille käy huonommin; Smith ja Mapplethorpekin ajautuvat hetkeksi asumaan nistien kansoittamaan asuntolaan. Vieraillaan toisen tiukan katolisessa kodissa ja kerrotaan, kuinka tuomitsevasti naapurusto suhtautui Smithiin tämän tultua raskaaksi avioliiton ulkopuolella.

On jännittävää, kuinka pitkälti Smith on omaelämäkerrallisen teoksensa rakentanut yhden henkilön ympärille. Hän jää itse muusaksi ja vierestä seuraajaksi, vaikka omakin ura taiteilijana ansaitsisi huomiota. Ratkaisu kertoo oleellisen kahden nuoren taiteilijan alun suhteesta. He innoittivat toinen toisiaan elämään taiteelle, ratkaisu, joka johti heidät kodittomiin aikoihin ja nälkään. He löytävät kuitenkin lopulta tiensä oikeisiin ravintoloihin, asuntoloihin ja Andy Warholin hoviin. Muita taiteilijanalkuja ja taidemaailman henkilöitä kuvataan runollisin sanankääntein ja toisaalta koko ajan on läsnä rahan puute, herkkien taiteilijasielujen karut kohtalot, huumeet ja toisaalta se, kuinka vaikeaa on saada arvostusta omalle työlleen.   

Teoksen aika on hieman poikkeava, sillä harvoin omaelämäkerrassa keskitytään näin täysin siihen, kun ei oltu vielä mitään. Mapplethorpe tarttuu kameraan vasta tarinan loppupuolella. Tarina keskittyykin niihin vuosiin, jolloin päähenkilöiden taiteilijaminuus muokkaantui. Muutos on läsnä koko ajan. Patti Smith muuttuu muusasta rock-laulajaksi ja Mapplethorpe löytää homoseksuaalisuutensa ja kiinnostuu muutenkin seksuaalisuuden raja-alueista, joista päätyy myöhemmin ottamaan kuuluisia kuviaan. Smithin taiteilijuus muotoutuu varsinaisen uraa tekevän taiteijijan, Mapplethorpen, kehityksen ohella.

Robert Mapplethorpen näyttely Kiasmassa ehti jo päättyä, ehdin sen kuitenkin käydä katsomassa. Kuvat ovat lähes liian täydellisiä. Sadomasokismi tuo sitä kuvaaviin teoksiin melkeinpä kaivattua terää. Rumuuden ja kauneuden yhdistelmä niissä on kiehtova. Toisaalta moni muotokuva tavoittaa jotakin taianomaista, aivan kuten Smith sanoo niin teoksessa kuin Kiasmassa videolta. Hänen mukaansa Mapplethopen ei tarvinnut ottaa lukuisia kuvia, sillä hän tunnisti oikean hetken tunnelman tai tunteen tallentamiseen. Seuraava projekti onkin sitten tutustua tarkemmin itse Smithin runouteen ja lyriikkaan.


Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala 2014)

tiistai 1. syyskuuta 2015

Etelä-Konnevesi

Kansallispuistojen uusin tulokas, Rautalammin Etelä-Konnevesi, tarjoaa toistaiseksi vain yhden merkityn reitin. Se ohjaa Kalajavuorelle jyrkkää nousua ja kiertää kauniin lammen, jonka rannalla on myös laavu. Nousu on todella jyrkkä, mutta loivaksi mainostettu toinen rinne oli sekin varsin haastava laskeutua. 



Retkikaveri oli käynyt vuorella aiemminkin ja kertoi reitin kulkeneen vuosi sitten toista, oikeasti loivaa, rinnettä alas. Nyt emme kuitenkaan nähnyt kuin yhden vaihtoehdon, joka tosin ohjasi lampeen laskeutuvan korkean jyrkänteen reunan maisemi ja pudotusta ihastelemaan. Paluumatkalla löytyi kaikenlaista kuvattavaa ja ihasteltavaa synkästä ja tiheästä hämähäkinseitistä kirkkaana loistavaan punaiseen puolukanvarpuun. 



Reitti taisi olla muutaman kilometrin pituinen ja ehdottomasti kipuamisen arvoinen. Lyhyellä reitillä ei myöskään ollut tylsiä pitkiä taipaleita, vaan kulku oli kiinnostavaa ja haastavaa lähes koko matkalta. Autoa ei kyllä kannata jättää opasteiden mukaiseen paikkaan, sillä siitä on vielä pitkä matka tylsää hiekkatietä pitkin reitin alkupäähän. Kannattaa siis jatkaa vielä leirikeskuksen kohdalta oikeaan ja ajaa niin pitkälle kuin tietä riittää.