Ihan kakaroita

Olen tuntemattoman äärellä. 1960- ja 70-lukujen New York herättää lähinnä epämääräisen mielikuvan Warholin säilykepurkeista. Siksipä Patti Smithin kirja elämästään tuossa ajassa on kiinnostava jo ajankuvansa puolesta. Ensimmäinen kesä suurkaupungissa asutaan puistossa, kunnes löytyy jokin huonosti palkattu homma ja avautuu mahdollisuus maksaa vuokraa. Toisille käy huonommin; Smith ja Mapplethorpekin ajautuvat hetkeksi asumaan nistien kansoittamaan asuntolaan. Vieraillaan toisen tiukan katolisessa kodissa ja kerrotaan, kuinka tuomitsevasti naapurusto suhtautui Smithiin tämän tultua raskaaksi avioliiton ulkopuolella.

On jännittävää, kuinka pitkälti Smith on omaelämäkerrallisen teoksensa rakentanut yhden henkilön ympärille. Hän jää itse muusaksi ja vierestä seuraajaksi, vaikka omakin ura taiteilijana ansaitsisi huomiota. Ratkaisu kertoo oleellisen kahden nuoren taiteilijan alun suhteesta. He innoittivat toinen toisiaan elämään taiteelle, ratkaisu, joka johti heidät kodittomiin aikoihin ja nälkään. He löytävät kuitenkin lopulta tiensä oikeisiin ravintoloihin, asuntoloihin ja Andy Warholin hoviin. Muita taiteilijanalkuja ja taidemaailman henkilöitä kuvataan runollisin sanankääntein ja toisaalta koko ajan on läsnä rahan puute, herkkien taiteilijasielujen karut kohtalot, huumeet ja toisaalta se, kuinka vaikeaa on saada arvostusta omalle työlleen.   

Teoksen aika on hieman poikkeava, sillä harvoin omaelämäkerrassa keskitytään näin täysin siihen, kun ei oltu vielä mitään. Mapplethorpe tarttuu kameraan vasta tarinan loppupuolella. Tarina keskittyykin niihin vuosiin, jolloin päähenkilöiden taiteilijaminuus muokkaantui. Muutos on läsnä koko ajan. Patti Smith muuttuu muusasta rock-laulajaksi ja Mapplethorpe löytää homoseksuaalisuutensa ja kiinnostuu muutenkin seksuaalisuuden raja-alueista, joista päätyy myöhemmin ottamaan kuuluisia kuviaan. Smithin taiteilijuus muotoutuu varsinaisen uraa tekevän taiteijijan, Mapplethorpen, kehityksen ohella.

Robert Mapplethorpen näyttely Kiasmassa ehti jo päättyä, ehdin sen kuitenkin käydä katsomassa. Kuvat ovat lähes liian täydellisiä. Sadomasokismi tuo sitä kuvaaviin teoksiin melkeinpä kaivattua terää. Rumuuden ja kauneuden yhdistelmä niissä on kiehtova. Toisaalta moni muotokuva tavoittaa jotakin taianomaista, aivan kuten Smith sanoo niin teoksessa kuin Kiasmassa videolta. Hänen mukaansa Mapplethopen ei tarvinnut ottaa lukuisia kuvia, sillä hän tunnisti oikean hetken tunnelman tai tunteen tallentamiseen. Seuraava projekti onkin sitten tutustua tarkemmin itse Smithin runouteen ja lyriikkaan.

Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala 2014)