Olen päässyt viettämään tätä joulua lumisissa maisemissa ja ottanut siitä kaiken ilon irti esimerkiksi lumienkelien ja lumilyhtyjen muodossa. Lumihahmoja on rakenneltu viimeksi lapsena ja sen kyllä taitaa huomata... Tämä suomalaisen hiustyypin omaava lumiakka toivottaa joka tapauksessa rauhallista joulua itse kullekin!
sunnuntai 24. joulukuuta 2017
lauantai 23. joulukuuta 2017
Elokuvat TOP 30 osa 3
10. City of
God
Tarina Rio de Janeiron väkivaltaisista slummeista. Buscapé
saa käsiinsä kameran ja päätyy kuvaamaan huumejengejä niihin liittymisen
sijaan. Slummissa ei kuitenkaan voi pysytellä
puolueettomana. Hieno kuvaus
köyhyydestä, väkivallasta ja nuoruudesta niiden keskellä.
9. Lihan
värinä
Lihan värinä tutustutti
minut Almodovariin, ja jo sen vuoksi se ansaitsee paikan listalla. Tarina
pakkomielteisesti ihastuneesta nuorukaisesta on melkoisen häiritsevä. Elokuva
on kuitenkin sensuelli ja erikoinen rakkaustarina, jonka rytmitys onnistuu
vangitsemaan katsojan.
8. Nimeni on Joe
Myös tämä Ken Loachin hieno tarina kertoo rakkaudesta.
Oikeastaan se kertoo välittämisestä: sosiaalityöntekijä välittää asiakkaistaan,
Joe välittää kavereistaan, Sarah välittää Joesta. Tässäkin ollaan työttömyyden
ja alkoholismin vaivaamassa slummissa, tällä kertaa Iso-Britanniassa.
7. Trainspotting
Tässä elokuvassa on upea rytmi, jota hieno musiikki
korostaa. Tarinan skotlantilaiset narkkarinuoret ovat persoonallisesti
kuvattuja ja onhan tämä nyt vähän tällainen sukupolvielokuva.
6. Jackie Brown
Tässä lempielokuvani Tarantinon tekeleiden joukossa. Kuten
edellä mainitussa Trainspottingissa, tässä on todella hieno rytmi. Jännite ei
hellitä kertaakaan, vaikka elokuva onkin hidas ja nautiskelee rauhassa motown-tunnelmista.
Pam Grier on vaikuttava ja tarina poliisin ja asekauppiaan väliin joutuvasta
lentoemännästä suorastaan voimauttava.
5. Winter’s Bone
Jennifer Lawrence tekee vahvan suorituksen perähikiän
asukkina, joka joutuu tukalaan tilanteeseen. Isä katoaa ja perhe on menettää
talonsa takuurahojen erääntyessä. Nuori tyttö yrittää pärjätä sairaan äidin ja
kahden nuoren sisaruksen kanssa. Hänellä ei ole muuta vaihtoa kuin löytää isänsä,
mitä ikinä se vaatiikin.
4. Animal Kingdom
Australialainen elokuva kertoo pojasta, joka äidin kuoltua
yliannostukseen joutuu tämän rikollisten sukulaisten armoille. Joshua päätyy
tasapainottelemaan sukuun kuulumisen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä. Tässä
elokuvassa on kohtauksia, joita on vaikea katsoa. Perheen (Joshuan enojen ja
isoäidin) keskinäiset välit on kuvattu hienovireisesti. Samoin pienen roolin
etsivänä tekevä Guy Pearce onnistuu kiteyttämään jotakin olennaista siitä,
kuinka ystävällisyydelle ei tässä maailmassa ole tilaa. Upea rikoselokuva on
tämä.
3. Profeetta
Rikosmaailmassa liikutaan myös tässä ranskalaisessa
elokuvassa. Nuori Malik joutuu ranskalaiseen vankilaan. Hänet pakotetaan
työskentelemään italialaisille mafiosoille. Hiljaisessa Malikissa on kuitenkin
paljon enemmän kuin päälle päin näkyy, eikä ole selvää kenelle hän on lojaali.
Hieno kasvukertomus ja onhan tämä kiinnostava myös vankilaelämän ja sen
valtasuhteiden kuvauksena. Jälleen viittaisin rytmitykseen, joka tässä on
ajoittaisesta hitaudestaan huolimatta todella toimiva.
2. Viisi vuodenaikaa
Tämä elokuva on meditaatio. Järven keskellä kelluvassa
asunnossaan asuva erakko kasvattaa poikaa, joka aikanaan lähtee maailmaan ja
joutuu palaamaan sieltä häntä koipien välissä. Kuolemaa, rakkautta, elämää ja
hiljaisuutta. On vaikea kertoa mistä tämä kertoo. Siinä on levollisuutta,
vääryyttä ja satunnaisuutta, rakkautta ja katumusta. Järvi on ja pysyy ja
portti järven keskelle vievälle veneelle aukenee pienelle ihmiselle, joka ei
ole ollenkaan niin ikuinen kuin kuvittelee olevansa.
1. Kaikki äidistäni
Toinen listalle päätynyt Almodovar on tämä Kaikki äidistäni, jonka olen katsonut
niin monesti, että osaan sen ulkoa. Rakastan sitä maailmaa, johon poikansa
menettänyt Manuela Barcelonassa palaa. Se on sekoitus nunnia ja
transvestiitteja, ja siinä suhtaudutaan suurella lempeällä sydämellä niin
ahdasmielisyyteen kuin dramaattiseen näyttelijäsuuruuteenkin. Kaikki äidistäni on lohdullinen, kaunis
ja itkettävän hieno.
perjantai 22. joulukuuta 2017
Hilary Mantelin novelleja
Novelli nimeltä Terminus Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelmasta ansaitsee peukutuksen (katso novellihaaste) henkilöhahmon rakentelun vuoksi. Huomio kiinnittyy koko novellin ajan vahvasti päähenkilön, kertojan, hahmoon. Miksi hän ajattelee nähneensä kuolleen isänsä junassa? Mistä kumpuaa tarve ajatella, että isä odottaa häntä seuraavalla asemalla? Vihjeitä annetaan, mutta niukasti, ja lukija joutuukin työskentelemään tämän novellin parissa. Saako suru ajatukset kulkemaan tällaisia synkällä tavalla lohdullisia polkuja vai onko taustalla jokin konflikti, joka tekee isän kuolemasta erityisen vaikean käsitellä? Kuolleet nivoutuvat kertojan junamatkaan tavalla, joka tekee arkisesta lehtikioskista ikkunan tuonpuoleiseen. Tämän novellin haluaa lukea monesti, sillä ensimmäinen lukukerta jättää jälkeensä voimakkaan mutta vielä hämmentyneen tunnetilan.
Jätän peukutuksen väliin novellin Mistä tunnen teidät? kohdalla. Tämä ei johdu siitä, että novellissa olisi jotakin vikaa. Sen elementit ovat vain sen verran tasapainoiset, ettei mikään yksittäinen novellin piirre nouse erityisen tärkeäksi. Kuten edellisenkin novellin kohdalla, koin hämmennystä myös tämän luettuani. Hahmo, elämänhallintansa kanssa kipuileva kirjailija, on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Yhtä lailla kiinnostavia ovat ihmiset ja paikat, joihin hän joutuu matkatessaan esitelmöimässä. Siitä en sen sijaan ole ollenkaan varma, mistä novelli kertoo. Ehkä se kertoo niistä aina samanlaisista paikoista, joissa kirjailija työskentelee taikka hänen kohtaamastaan moraalisesta pulmasta? Tai sitten otsikko voi toimia neuvonantajana ja kyse on kirjailijan psyykestä ja siitä, mistä tämän henkilön tuntisi. Mistä kirjailijan tuntee, miten kirjailija ajattelee? Tämäkin novelli jää odottamaan uusintalukua.
Kun päivä koitti, ihmettelin, miksi olin suostunut, mutta on helpompi sanoa kyllä kuin ei, eikä lupausta antaessaan tietenkään ajattele, että päivä todella joskus koittaa – ehkä tulee ydintuho tai muu vastaava sivujuonne.
Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
torstai 21. joulukuuta 2017
Lemn Sissay - elävää runoutta
Palaan vielä hetkeksi Hayn kirjallisuusfestivaaleille ja kesäisempiin tunnelmiin. Valitsin festariohjelmasta kaksi runonluentaa, vaikken olekaan runoja juuri englanniksi lukenut. Varsinkaan en ole niitä kuunnellut, edes suomeksi. Tämä on itselleni siis täysin tuntematon kulttuurin muoto. Toinen esitys oli kolmen runoilijan yhteisluenta. Siitä enemmän täällä. Toisessa esiintyi Lemn Sissay, jonka esiintymisen voimaa on vaikea sanoin välittää. Hän on dramaattinen, hänellä on hieno (ja vähän pelottava) kilto silmissä. Hän tuntuu kirjoittaneen runonsa esitettäviksi. Ne ovat rytmikkäitä ja niissä on esiintymisen kannalta suotuisia seikkoja, kuten toistoa. Sissay oli siis kaikin puolin loistava esiintyjä Alla linkki videoon, se antanee parhaan kuvan tämän herran taidoista.
Sissay esiintyi festivaaleilla myös toisenlaisessa yhteydessä. Hän on kasvanut sijaisperheissä ja valtion huomassa ja puhuu voimallisesti huostaanotettujen lasten puolesta. Häneltä löytyy aiheesta myös TED talk. Se löytyy täältä. Tämä yhteiskunnallinen ulottuvuus hänen työssään on aika kiinnostava. Sissay on tehnyt myös tilaustöitä, esimerkiksi alla olevan videon Manchesterin yliopistolle.
keskiviikko 20. joulukuuta 2017
Joulun lauluja
Päivittelin viime vuoden joulu-aiheista soittolistaani ja yllätyin siitä, kuinka monta klassikkoa pitää aina vain paikkansa sillä. Suosikit eivät juuri vaihdu, vaikka uusia kappaleita listaan vuosittain tuleekin lisättyä. Tänä vuonna olen kuunnellut erityisesti seuraavia kappaleita.
Tonttu
Hiljainen joululaulu
Siitä tuntee joulun (tosin Pedro's Heavy Gentlemenin versiona)
Kun maas on hanki
Silmitön talvi (Miljoonasade)
tiistai 19. joulukuuta 2017
George Saundersin novelleja
Saundersin Sotapuiston perikato vaikuttaa vielä brutaalimmalta kuin aiemmin suomennettu Joulukuun kymmenes. Suomennosjärjestyksestä huolimatta se on varhaisempaa tuotantoa ja ilmestynyt 17 vuotta aikaisemmin. Kuitenkin kokoelmien novelleissa on jotakin samaa. On elämisen raskautta ja alistumista lähestyvää tyytyväisyyttä. Karuja tarinoita, jotka hätkähdyttäessäänkin ovat tunnistettavia ja todentuntuisia. Ensimmäiset kaksi novellia Saundersilta ovat jälleen aamukahvikamaa eli kokoelman lyhyimpiä. Molemmat ansaitsevat novellihaasteen peukutukset, joskin eri syistä.
Kostotarinassa Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja on henkilöhahmo, joka piirtyy traagisen
ymmärrettävänä lukijan mieleen. Yli yhdeksänkymmenen ikäinen nainen elää
jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa ja työskentelee (kyllä!) jonkinlaisen
museon siivoojana. Museossa pääsee seuraamaan oikean lehmän ruoansulatusta ja
tutkimaan vieläkin karumpia anatomian esityksiä. Nainen mietiskelee ohimennen
elämäänsä ja sitä, kuinka olisi voinut olla toisin, kun edes jokin asia olisi
onnistunut, kun joku ihminen olisi ollut toisenlainen. Muutama omituinen huomio ja novellin
käänne tuovat lisäulottuvuutta hahmoon, joka ei ehkä olekaan aivan niin uhrina
kuin aluksi vaikuttaisi. Tämä novellin jännite on kiinnostava. Missä määrin
nainen on muiden armoilla nyt ja ennen? Novellia voisi siis peukuttaa myös
kiinnostavan konfliktin vuoksi, mutta pitäydytään tällä kertaa henkilöhahmossa.
Toinen novelli, Isabelle, kertoo sairaasta tytöstä. Tai oikeastaan se kertoo kaikista
niistä, joiden elämä sitoutuu tyttöön. Edelliseen novelliin verrattuna tämä
tarina on suorastaan toiveikas, kaikesta kamalasta huolimatta. Tyttö, Luuton,
ei puhu ja on kivulias. Hänen äitinsä on jättänyt tytön ja isä pitää tästä
huolta parhaan kykynsä mukaan, työn ohessa. Tässä novellissa peukutan teemaa. Se tuntuisi olevan vastuu muista. Erityisesti edellä käsitellyn novellin jälkeen tuntui, että jonkinlainen
hyvyys/pahuus-tyyppinen teemoittelu hallitsi tätä tarinaa. Moni henkilö tekee
hyvää ja kantaa vastuunsa. He voivat samaan aikaan olla kuitenkin myös pahantekijöitä. Hyvä ja paha ovat tässä novellissa banaaleja.
George Saunder: Sotapuiston perikato (Siltala, 2016)
maanantai 18. joulukuuta 2017
Runoja - Hell-P Me
Hell-P Me on kiinnostava projekti. Siinä kolme nuorta brittirunoilijaa on viestitellyt sähköpostitse toisilleen vajaan vuoden ajan. Keskustelu on käyty runoin ja on paitsi vastavuoroista, myös arkisia tuntemuksia dokumentoivaa. Runoissa näkyy ajan vaihtelu – jouluna puhutaan ylensyönnistä ja päivänpolitiikkaan viitataan suoraan. Samoin runoissa puhutaan suoraan keskustelukumppaneille, toivotaan pikaisia vastauksia ja puidaan runonvaihdon merkitystä.
but you
read it blue and read it yellow
read
furious rage as calm and mellow
(Lily)
Kaikilla kolmella on oma selvästi
erottuva äänensä. Lily Ashley on lennokas ja tuntee ääripäästä toiseen. Grace
Pilkington on itseironisen lempeä. James Massiah Elää uhmakkaasti. Runonvaihto
paljastaa myös jotakin kunkin elämästä. Kumppanit vaihtuvat ja työ tuntuu
välillä merkityksettömältä. Yksi tarvitsee lääkkeitä pysyäkseen itsenään ja
toinen käyttää niitä milloin mihinkin tarkoitukseen. Tuntuu myös siltä, että
jokaisella on erilainen elämänpiiri. Grace opettaa ja viihtyy kotona. James ja
Lily bilettävät. Kuitenkin he lukevat toisiaan arvostuksella ja kiinnostuksella
ja tämä lämpö välittyy myös lukijalle. Onkin jännittävää miettiä, kertovatko
runot niin suoraan kirjoittajien elämästä kuin minkä vaikutelman niistä saa.
I danced
so much
And sang
so much
And slept
at night
But not
that much
(James)
Kokoelma on harvinaisen raikas osoitus
kielen voimasta. Kaikki kolme kirjoittajaa onnistuvat luomaan arkisessa
sähköpostin vaihdossa koskettavia ja yleismaailmallisia teoksia. Osa on
ajankohtaan sidottuja ja toiset tuntuvat lähinnä kirjoittajalleen
terapeuttisilta. Suurimmaksi osaksi runot ovat kuitenkin työstettyjä
kokonaisuuksia. Ne toimivat myös luettuina. Ostin kokoelman Hayn festareilta
eksyttyäni kuuntelemaan näitä kolmea runoilijaa, jotka lukivat yleisölle tätä
vuoropuheluaan. Esityksen näkeminen vaikutti varmasti myös lukukokemukseen,
sillä runoilijat piirtyivät jo sen perusteella tarkasti mieleen. Nyt lukiessa
he tuntuivat jo hieman tutuilta.
Santa’s sacks hang underneath my eyes,
and
my arteries bubble with wine,
Greasy
skin pricked with pine,
It’s
no wonder I feel far from fine.
(Grace)
Lily Ashley, Grace Pilkington, James Massiah: 'Hell-P Me' (Little Grape Jelly, 2017)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






