sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Lindgren&Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Ennen joulua poimin kirjaston aulassa olevalta pöydältä kauniisti käärityn kirjalahjapaketin lainaan. Paketin päällä oli vain vihje kirjan sisällöstä. Arvelin päätyväni lukemaan jonkun arvostetun säveltäjän kirjeenvaihtoa. Kirjeistä oli tosiaan kyse, muttei sittenkään mistään pölyntuoksuisesta pergamenttimeiningistä. Sinfoniaanisin terveisin koostuu kahden ammattikirjoittajan välisestä kirjeenvaihdosta. Sen alkusysäyksenä on klassista musiikkia tuntemattoman (ja arvostamattoman) keski-ikäisen miehen kyllästyminen rock-musiikkiin. Siitä lähtee asiantuntijan ja aloittelijan vuoropuhelu, jossa jälkimmäinen yrittää opetella kuuntelemaan klassista. Lindgrenin tarkka ja rauhallinen kirjoitustyyli verrattuna Löytyn rouheampaan ilmaisuun muodostaa mainion yhdistelmän, josta ei puutu myöskään eripuraisuutta ja toisen haastamista. Jopa pientä loukkaantumista on ajoittain havaittavissa. Kirjassa klassinen musiikki pääsee siis eläväiseen käsittelyyn ja ristiriidat vain saavat lukijankin miettimään omaa kantaansa niiden aiheuttajiin.

Yksi tällainen ristiriita oli esimerkiksi opettajan rooliin asettuvan Lindgrenin tylsien asioiden puolustus. Hän ihmettelee, miksi vanhemmat eivät laittaisi lasta tekemään myös vähemmän kivoja asioita, kuten soittotunteja, kun ne ovat niin selvästi lapselle hyväksi. Tämä näkemys törmäsi Löytyn omiin pakon leimaamiin lapsuuden musiikkituntikokemuksiin. Ne kuulostivat jokseenkin samalta kuin omat lyhyeen loppuneet pianotuntini. Lindgren taas taitaa olla aivan oikeassa huomauttaessaan, että musiikki on lähtökohtaisesti sosiaalista. Niinpä yksinäiset soittotunnit häviävät musiikkiopistolle ja lapsen jättäminen yksin soittoharjoitustensa pariin tappaa innostuksen tehokkaasti.




Yhteinen sointikin löytyy kirjoittajilla usein. Minna on otettu Ollin innokkuudesta ja onnistumisista. Olli taas korjaa käsityksiään klassisesta musiikista ja sitä ympäröivistä kliseistä. Vaikka olen itse käynyt useinkin kuuntelemassa klassisen musiikin live-esityksiä, tunnistan kyllä oppilaan epävarmuuden kyseisen taidemuodon edessä. Jopa musiikkiluokalla oppi ajattelemaan, että on yksi tapa olla musikaalinen. On joko hyvä laulamaan tai sitten ei ole. Ennakkoluulo klassiseen musiikkiin on mielestäni samaa perua. Se käsitetään musiikiksi, jota on ymmärrettävä, josta on tiedettävä jotakin. Sitä ei ole tarkoitettu nautittavaksi ennen kuin siitä osaa nauttia tietäväisenä ja oikein. Tämän typerän ajatuksen vuoksi tämä kirjeteos oli erinomainen herätys. Klassisestakin musiikista voi nauttia myös omilla ehdoillaan. Toisaalta asiantuntija tarjoilee teoksessa myös paljon helposti lähestyttävää tietoa. Hän selittää oopperalaulutyylin syntyä sillä, että laulajien oli kuuluttava orkesterin pauhun yli. Toisaalla käsitellään tempoa ja sitä, kuinka kappaleen kesto on yksi tapa arvioida sitä. Eri tulkinnat kun vanuttavat ja kiihdyttelevät kappaleita eri tavoin.

Oma Spotifyn tarjoama tuntumani on se, että asiantuntija onnistuu teoksessa ohjaamaan oppilaansa juuri oikeiden esitysten pariin. Esimerkiksi alun kehotus verrata kevyen musiikin bassolinjoja Pachebelin Kaanoniin antoi itselleni samanlaisen oivalluksen kuin Ollillekin. Toisaalta Ollin tokaisu ”Haluaisin kovasti oppia jammailemaan klassisen tahdissa.” saa minultakin kannatusta. Tosin en kaipaa rytmisyyttä (joka kirjassa aiheuttaa kiivasta keskustelua), koenpa vaan klassisenkin musiikin sen verran kehollisesti, että konsertissa on vaikeahkoa vain istua paikallaan rauhallisesti sitä kuuntelemassa. Tätä kehollista musiikkikokemusta on aina ollut vaikea yhdistää kaavamaiselta tuntuvaan musiikin teoriaan (reputinkin kouluaikoina jo musiikin teorian ensimmäisen kokeen 1/3:n). Sitä hienommalta tuntuu lukea Minnan purkua Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisestä osasta. Siihen johtaa Ollin kysymys ”Osaisitko millään selittää minulle, miksi siinä on sellainen ihme kohta keskivaiheilla?” Minna osaa ja avaa minullekin kokonaisen sinfonian aivan uudella tavalla kuunneltavaksi. Minäkin päätän ottaa käyttööni Minnan kehotuksen kuunnella yhtä teosta monen tulkinnan kautta.


Voisin kirjoittaa tästä kirjekurssista vaikka kuinka pitkään, mutta taidan lopetella jo ylipitkän tekstini kiitoksiin toisaalta kirjastossa kirjan pakanneelle henkilölle että kirjekavereille. He ohjasivat minutkin pitkästä aikaa klassisen pariin ja kuuntelenkin tätä kirjoittaessani Sibeliuksen viulukonserttia (yhtä niistä kappaleista, joita Minna teoksessa oppilaalleen suosittelee). Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Minna Lindgren&Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin - Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan (Teos, 2014)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti