Runomaanantai: Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki kirjoittaa lyhyitä muutaman rivin runoja. Ne ovat pieniä huomioita, joskus teräviä ja syviä, joskus nokkelia ja keveitä. Hän kääntää sanat ja asiat vastakohdikseen ja yhdistelee asioita tavalla, joka saa nauramaan ääneen. Teoksen kuusi osaa on teemoiteltu löyhästi. Ensimmäisessä siirrytään kehon ihmettelystä järven äärelle. Toisessa osassa kierretään vuodenaikoja keväästä kesään ja syksyyn, talveen ja taas kevääseen kesään ja syksyyn talveen. Sitten seikkaillaan ihmisten parissa, palataan kotiin, mökkiin ja kodin kirjapinoihin. Työttömyydestä siirrytään konttorityöläisen kankeaan selkärankaan ja kuudennessa osassa käsitellään jo kuolemaa lempeällä ja haikealla tavalla.

Runot ovat oivaltavia eikä joukkoon mahdu kuin pari mitään sanomattomampaa riviä. Yhtenäisestä lyhyestä muodosta huolimatta ajatuksia on monipuolisesti. Nautin niin sanaleikeistä (paju naukuu kevättä) kuin niiden yhdistelystä terävämpiin huomioihin (joutomaalla ajatus rehottaa). Puujalkahuumorikin on kaunista runossa, jossa ihmetellään miten kirkon pihamaan kyltti pelastustiestä osoittaa alaspäin. Sanat vievät järvelle ja auringon lämmittämille portaille, väsyneen työläisen kolottavin jäsenin maisemaa tuijottelemaan. Sielua arjenkauniisti lämmittelee, että tuosta vain, jokapäivästä, tipahtelee tällaisia hetkiä.

Näinhän se menee:

ostan painotuotteita,

olo kevenee.

Ei talvikunnossapitoa kannattaa pitää käden ulottuvilla ja ottaa esiin, kun kaipaa päivään kuplivaa iloa tai kevyttä haikeutta.

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015)