maanantai 7. joulukuuta 2015

Runoja isoisän hyllyltä

Tämän runomaanantain teos on saapunut hyllylleni isoisäni jäämistöstä. Pappa kirjoitti kaikkiin liikeneviin papereihin (ylijääneisiin eläkepamfletteihin ja liki puhki haurastuneisiin toimistopapereihin) kirjoituskoneella ja käsin, välillä vähän limittäin ja lomittain. Niistä löytyi kymmeniä ja kymmeniä runoja, joiden ainakin kuvittelisin liikuttaneen häntä tavalla tai toisella. Joistakin runoista löytyy myös lausumisen apumerkkejä. Onkin hauska tapailla toisen ajattelemaa rytmiä runoihin ja kuvitella missä tilanteissa hän niitä on mahtanut lausua.

Juho Mäkelä on minulle tuntematon nimi. Googlailun perusteella selviää, että runoilija oli myös toimittaja ja SKDL:n kansanedustaja. Vuonna 1913 syntynyt Mäkelä on tässä kokoelmassaan jo nuoruuden totuutensa tylpistänyt, vanheneva ihminen. Nimirunossa ”Häviäminen” onkin kadotettu ihanteet. Totuudesta on jäljellä ”arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna”. Jatkettava kuitenkin on ”kunnes kaatuu jokainen vuorollansa”.

On tavoiteltava hyvän ja pahan tietoa, vaikkei sitä koskaan tavoita. ”…ja vain sentähden elämällä on arvoa.” Ihanteet ovat kuolleet, kaikki jatkuu aina vaan samana ja oikeamieliset vaiennetaan puolueissa. Toisaalla kirkastuu muuta tärkeää. Luonto, aineen kierto kuolemasta elämään, äiti. Sattumalta kirjasta löytyi runo myös eiliseen itsenäisyyspäivään. Tasavallan yhteen kutsumat kalliit vaatteet ovat komeita, ”mutta arkana nurkassaan värjöttää sydän, ihmissydän.”

Teos on kolmas ja viimeinen Mäkelän julkaisema runokokoelma. Kielessä on kaikuja paatoksellisesta julistustekstistä. Surumielisyys ja taipuminen elämän kulkuun tekevät runoista kuitenkin ajatuksellisesti vivahteikkaampia.  


Juho Mäkelä: Häviäminen (WSOY, 1966)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti